Syntiset tervetuloa — Kanadaan?

Tällä viikolla Kanadan Vancouverissa järjestetään suuri Festival of Hope -evankelioimistapahtuma. Tapahtuman pääpuhujaksi on kutsuttu Franklin Graham. Kanadassa pohditaan parhaillaan: voiko jyrkän kielteisesti muslimeihin ja seksuaalivähemmistöihin suhtautuva ja Trumpin politiikan näkyvä kannattaja olla pääpuhuja kulttuuriltaan hyvin toisenlaisessa maassa? Voiko yhdessä maassa puhua yhtä ja toisessa toista: kotimaassa ”America first” ja naapurissa ”Jesus first”? Entä lakkaako Franklin Graham olemasta poliittinen vaikuttaja sillä hetkellä, kun hän ylittää Kanadan rajan? Kutsujien mielestä kyllä, toisten mielestä ei.

Erityisen ongelmallisiksi nähdään Grahamin lausunnot, joiden mukaan kaikilta muslimeilta tulee kieltää pääsy Yhdysvaltoihin ja kaikilta seksuaalivähemmistöihin kuuluvilta pääsy kirkkoihin. Myöskään Trumpin valinnan julistaminen ”Jumalan tahdoksi” ei Grahamilta ehkä ollut kovin kaukonäköistä ja kristittyjen yhteyttä rakentavaa.

Joukko kanadalaisia pastoreita on sitä mieltä, että Franklin Grahamin kutsuminen Vancouveriin juuri nyt on huono ajatus. Itse asiassa yli puolet Vancouverin alueen pastoreista toivoo, että tilaisuuden pääpuhuja vaihdetaan. Muitakin vaihtoehtoja olisi, esimerkiksi kanadalais-amerikkalainen Ravi Zacharias. Sen sijaan evankelioimistapahtuman perumista kukaan ei toivo. Hyvän sanoman julistamiselle nähdään tarvetta. Festival of Hope -tapahtumaa on valmistelu jo pari vuotta.

Fanklin Grahamin kutsumiselle puhujaksi on helppo löytää myös puoltavia näkökulmia. Kirjoittihan esimerkiksi Paavali filippiläisille, että mitäpä näistä nyt ongelmaa tekemään, ”kunhan Kristusta vain tavalla tai toisella julistetaan.”  Ja minä ainakin uskon, että Billy Grahamin poika haluaa vilpittömästi julistaa Kristusta, tosin ehkä hieman menestysteologisin maustein. Mutta — kuten sanottu — ”mitäpä näistä”.

Mutta vaikka motiivit olisivatkin kunnossa, onko kohderyhmä oikea? Enää ei olla Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeellä vaan maallistuneessa Vancouverissa. Jos maahanmuuttajat ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat eivät ole tervetulleita Grahamin Yhdysvaltoihin, miksi he kokisivat olevansa tervetulleita hänen tilaisuuteensa rajan toisella puolella? Mikä olisi se rakkauden sanoma ja millainen se Jeesus, jota jyrkistä mielipiteistään tunnettu Graham heille julistaisi? Voiko samaan aikaan näyttää ovea ja kutsua sisälle?

On olemassa vaara, että kaiken kuhinan jälkeen tapahtuman keskipisteenä ei olekaan evankeliumi vaan Franklin Graham. Tai, pahimmassa tapauksessa, Donald Trump.

– – – – –

Asiasta lisää:

Pastorien avoin kirje
Christianity Today
Festival of Hope

 

 

Kristinuskon nouseva paradigma: ”Yksi sinulta puuttuu.”  

Kristinuskossa on jo jonkin aikaa puhuttu varhaisesta ja nousevasta paradigmasta. Marcus Borgin mukaan varhainen paradigma on tiettyjen opinkappaleiden, kuten kuolemanjälkeisen elämän, uskomista ja Raamatun ottamista kirjaimellisesti. Paradigman edustajiksi Borg nimeää fundamentalistit, konservatiivit ja helluntailaiset.

Nousevassa paradigmassa korostuu Borgin mukaan historiallisuus, metaforisuus ja sakramentaalisuus. Pieni ristiriita on tosin siinä, että Raamatun historiallisuus ei määritelmän mukaan kuitenkaan viittaa todellisiin tapahtumiin. Borgin mielestä vain kirjoittajien kokemus näyttää olevan totta, eivät faktat. Käsitystä Raamatun historiallisuudesta ei mielestäni myöskään voi pitää nousevan paradigman ”yksinoikeutena”. Kyllä kirjoitusten kontekstin ymmärtäminen on tärkeää myös konservatiivisissa tulkinnoissa.

Borgin jaottelussa historiallisen ja metaforisen luonteen lisäksi nousevalle paradigmalle keskeistä on myös Raamatun sakramentaalisuus: Raamattu on ”ikkuna” Jumalaan ja samalla pyhän kanava ihmiskuntaan, armoväline. Tähän on helppo yhtyä.

Kun varhainen paradigma kuvaillaan enimmäkseen negatiivisesti ja nouseva paradigma positiivisesti, ei ole vaikea valita puolta. Vaikka on totta, että jotkut seisovat häpeilemättä sokean kirjaimellisen tulkinnan takana, valtaosa ajattelevista ihmisistä haluaa nähdä asiat avarammin ja uskon mysteeristä käsin.

Mutta ei tässä kaikki…

Nouseva paradigma on jotakin olennaisesti enemmän kuin vain valistunut tapa tulkita uskoa ja Raamattua. Borgin lähtökohtana on tehdä ero todellisen ja kokemuksellisen Jeesuksen välillä. Borgin nousevassa paradigmassa nimittäin vain kokemus Jeesuksesta elää. Niinpä keskeisiksi nousevat käsitteet, kuten symboli, metafora, tie, prosessi ja olemassaolo. Niin, ja erityisesti: kokemus.

Esimerkiksi Johanneksen evankeliumi on Borgin mukaan enemmän symbolinen kuin historiallinen teos. Tekstissä Jeesuksen ja Nikodemoksen kohtaaminen ei Borgin mielestä kerro Nikodemoksen kohtaamisesta todellisen, ”maanpäällisen Jeesuksen” kanssa. Sen sijaan kertomukessa kuuluu ”yhteisön ääni”. Symbolista on Borgin mukaan sekin, että Nikodemos tuli Jeesuksen luokse yöllä. Näin yhteisö halusi ainoastaan ilmaista, että Jeesus on valkeuden symboli. Yö keksittiin, koska se sopi kertomukseen hyvin.

Kuolema ja ylösnousemus puolestaan ovat Borgin mukaan vain uudistumisen metafora, ”psykologis-hengellinen prosessi”, joka johtaa ”vanhasta olemisen tavasta uuteen olemisen tapaan”. Yksi symboli tälle uudelle olemisen tavalle on risti. Ristillä ei Borgin mukaan kuolla vanhalle minälle, kuten Paavali ilmaisee, vaan ainoastaan tuolle vanhalle olemassa olemisen tavalle. Tällaiselle tielle Jeesus siis kutsuu ihmisiä. (Tosin on vaikea tietää, onko kutsujana tässäkään yhteydessä symbolinen Jeesus vai historiallinen Jeesus.)

Kun Jeesus sanoo Johanneksen evankeliumissa itse olevansa tie — jopa ainoa tie — Borg hylkää ajatuksen, koska se ei esiinny riittävän monta kertaa Raamatussa. Sen sijaan tulisi kysyä, mikä on se tie, johon Jeesuksen inkarnaatio viittaa. Ajatus ei avaudu helposti, joten turvaudun seuraavaan analogiaan: Kysyn konduktööriltä, miltä raiteelta lähtee juna Hankoon. Hän sanoo, että raiteelta yksi. Kävelen raiteelle yksi (olettaen, että tahdon Hankoon). Borg sen sijaan tiedustelisi konduktööriltä, meneekö sama juna mahdollisesti myös kaikilta muiltakin raiteilta.

”Kuolema on tie”

Borgin teologia on, että ajatus Jeesuksesta tienä viittaa nimenomaan kuolemaan ja ylösnousemukseen tienä. Jeesus ei myöskään ole ainoa tie Jumalan yhteyteen: kuolema ja ylösnousemus on. Kuoleman ja ylösnousemuksen tie ruumiillistuu Jeesuksessa. Tie voisi luultavasti inkarnoitua monessa muussakin henkilössä tai asiassa (kuten edellä esittämässäni raide-analogiassa), mutta tätä Borg ei syvemmin pohdi.

Kaikki suuret uskonnot puhuvat Borgin mukaan tästä samasta tiestä; kaikkien uskontojen tie vie (saman) Jumalan yhteyteen. Tällainen arrogantti väite edellyttää luonnollisesti sellaista henkistä valaistumista, mitä millään yksittäisen uskonnon edustajalla ei voi olla. Toisaalta, jos kaikki on vain symbolista ja kokemuksellista, mahdoton Borgin väitettä on kiistääkään.

Borg pyrkii edistämään uskontojen välistä dialogia, mutta asettaa samalla dialogille mahdottomat edellytykset: jos jostakin opista (esimerkiksi Jeesuksen jumaluus) tehdään välttämättömyys, ”muilla uskonnoilla ei enää nähdä arvoa – – ja aito dialogi tulee mahdottomaksi”. Uskontodialogi ei kuitenkaan edellytä omasta vakaumuksesta luopumista, se edellyttää toisen näkemyksen kunnioittamista.

Uuden ja vanhan paradigman asettaminen vastakkain Borgin tekemällä tavalla ei mielestäni ole hedelmällistä. Raamatun ei ole pakko olla joko kirjaimellisesti totta tai pelkkää metaforaa. Yhdessä kertomuksessa voi olla — ja lähes aina onkin — useita kerroksia. Kristinuskoon sisältyy aina mysteeri. Sitä ei tarvitse yrittää sanoittaa pois.

_ _ _

Marcus Borg: Kristinuskon sydän. Tomas von Martens, 2016.

Ajatuksiani Borgin kirjasta myös seuraavissa blogiteksteissä:
Armo ei ole oikeuden vastakohta
Usko on Jumalan rakastamista, ei väitelauseiden totena pitämistä
Marcus Borg ja sydän, joka ei enää syki.

 

Neljä some-evankelioinnin tosiasiaa — eli miksi evankeliointi somessa todennäköisesti epäonnistuu?

 

1. Kohderyhmä on väärä.

99 % lukijoista on jo evankelioitu. He eivät enää niinkään kaipaa vapauttavaa sanomaa armosta kuin viihdyttävää ja jopa kärkevää keskustelua. Loput 1 % ehkä haluaisi evankeliumin, mutta ei sitä vesittäviä välihuutoja. Jos kristittyä vaaditaan toistuvasti tulemaan uskoon, tuloksena on vain yksi uusi körtti — ja yksi peukuttaja vähemmän.

2. Julistaja on väärä.

Jumalan rakkaudesta puhuminen ei ole uskottavaa, jos puhujalla itsellään on toinen käsi nyrkissä. Armosta ei ole kanttia puhua, jos on juuri edellisessä virkkeessä tuominnut. Jumalasta ei ole mielekästä puhua rikkaana antajana, jos itse on kerjäämässä palvelustyöhönsä rahaa. Somessa taustat on helppo tarkistaa — toki kaikkeen ei täälläkään kannata uskoa.

3. Sanoma on väärä.

”Mutta pois se minusta, että minä muusta kerskaisin kuin itsestäni.” Valitettavan monen julistus voidaan kiteyttää yhteen sanaan: minä. Minun kokemukseni, minun näkyni, minun seurakuntani, minun taisteluni. Somessa on ihan luonnollista kertoa omista saavutuksistaan ja mokistaan. Mutta evankeliumissa on kyse jostakin muusta kuin minusta tai viimeksi lukemastani kirjasta. Somessa ego ja evankeliumi menevät helposti sekaisin.

4. Muoto on väärä.

Neljä hengellisen elämän tosiasiaa –traktaatti saattoi toimia neljäkymmentä vuotta sitten. Mutta toimiiko sama asia sähköisesti? Epäilen. Kun totuus typistetään, steriloidaan ja muutetaan yleispäteviksi iskulauseiksi, kosketuspinta oikeaan elämään ohenee. Evankeliumi ei ole sarjatuotantoa. Se on jokaiselle yksilöllinen. Siksi väitän, että hyvän sanoman välittäminen edellyttää katsetta ja kosketusta.

Kaikki edellä kirjoittamani huomioon ottaen on sanottava, että Jumala toimii myös silloin, kun ihminen tekee kaiken väärin. Joskus se tuntuu olevan ainoa hetki, kun Jumala toimii. Uskon kuitenkin, että Jumala kohtaa ihmisen parhaiten siellä, missä ihminen kohtaa ihmisen. Somessa näin tuntuu olevan valitettavan harvoin.

some.jpg

 

Marcus Borg ja sydän, joka ei enää syki.

 

Kirjassaan Kristinuskon sydän Marcus Borg (1942-2015) kirjoittaa hienolla tavalla uskosta, totuudesta, Raamatusta ja traditiosta. Hän avaa kirjaimellisen ja metaforisen tulkinnan eroja ja auttaa ymmärtämään sekä vanhaa että uutta kristinuskon paradigmaa. Vasta sivulla 104 äänensävy muuttuu. Silloin aiheena on Jeesus.

Borg jakaa monen liberaaliteologin näkemyksen kahdesta eri Jeesuksesta: historiallinen Jeesus ja uskon Jeesus, Jeesus ennen pääsiäistä ja Jeesus pääsiäisen jälkeen, kirjaimellinen Jeesus ja metaforinen Jeesus. (Vrt Bultman: keerygmaattinen Jeesus). Borgin mukaan uutta lähestymistapaa Jeesukseen tarvitaan, koska varhaisempi käsitys historiallisesta Jeesuksesta ”ei enää toimi miljoonille ihmisille”. Hänen mukaansa vain uusi tulkinta tarjoaa keinon ottaa kristinusko edelleen vakavasti.

Pääsiäisen jälkeinen Jeesus siis ainoastaan koetaan ja tulkintaan, mutta hän ei enää ole. Borg yhtyy varsin yleiseen uskomukseen, jonka mukaan Jeesuksen suuhun laitettiin mitä tahansa sellaista, mikä sattui palvelemaan silloisen seurakunnan tarpeita. Kaikki se radikaali, mitä Jeesuksen kerrotaan sanoneen itsestään, on ”lähes varmasti” myöhemmin keksittyä, ”pääsiäisen jälkeistä kieltä”, ei Jeesuksen omia sanoja.

Borgin mukaan kristinusko on merkityksiä, tulkintaa, näkemyksiä ja kokemuksia, mutta ei mitään, mikä olisi kirjaimellisesti totta. Jeesus, joka kutsui itseään nimellä ”Minä olen”, oli kerran, mutta ei ole enää. Jeesus on kyllä kristinuskon sydän, mutta sydän, joka ei enää syki. Borg kirjoittaa: ”[Jeesus] on kuollut ja kuopattu, eikä häntä ole enää missään – – ruumiillinen lihaa ja verta oleva Jeesus on menneen ajan hahmo.” Pääsiäisen jälkeinen Jeesus on vain kokemuksellinen todellisuus.

On hämmentävää, jos Jeesus voi olla tutkijalle elävä ja läsnä oleva vain kuolleena. On myös valitettavaa, että Borg katsoo metaforisen ja kirjaimellisen tulkinnan sulkevan toisensa pois, ikään kuin esimerkiksi ihmetekoihin uskominen lähtökohtaisesti estäisi näkemistä niissä mitään syvempää merkitystä.

Uusi testamentti kertoo Jeesuksen ilmestyneen kuolemansa jälkeen lukuisille ihmisille. Yksi heistä oli Paavali. En kykene uskomaan Borgin tavoin, että Paavali vain aavistuksenomaisesti tunnetasolla ”koki, että Jeesus elää”. Kristinuskon kirjoitettu historia osoittaa, että kysymys oli jostakin suuremmasta. En kykene Borgin tavoin uskomaan, että vuosisatojen ajan kristinusko on ollut pelkkää tekohengitystä: sanojen laittamista Jeesuksen suuhun opportunistisesti, aina tilanteen vaatimalla tavalla. Tosin en kiistä, että sitäkin tapahtuu, tälläkin hetkellä.

Wille Riekkinen toteaa kirjan esipuheessaan: ”Nyt on aika perehtyä [Borgin esittämään] uuteen paradigmaan, joka vaatii meitä tekemään uskostamme totta.” Uudesta paradigmasta on kyllä hyvä olla perillä, ja enemmänkin: sen näköalat ovat avartavia ja puhuttelevia. Mutta jos itse uskon kohde eliminoidaan, voiko usko enää silloin olla totta?

marcus-j-borg

 

 

Usko on Jumalan rakastamista, ei väitelauseiden totena pitämistä.

Monelle kristillinen usko tarkoittaa sen totena pitämistä, mikä on epävarmaa, epätodennäköistä tai suorastaan todistusten vastaista. Siksi uskosta on tullut voimanponnistus. Tilannetta ei helpota se, että tällaisen uskon vastakohta, epäusko, nähdään syntinä.

Marcus Borg pohtii kirjassaan ”Kristinuskon sydän” uskon merkityksen kapenemista. Hän näkee kehitykselle kaksi merkittävää syytä. Ensinnäkin, reformaation myötä kristillisestä uskosta tuli yhä enemmän oikeisiin asioihin uskomista väärien sijaan. Jokainen uusi kirkkokunta määritteli itsensä omien erityisoppiensa mukaan. Toiseksi, valistuksen myötä totena alettiin pitää vain sitä, mikä pystyttiin todistamaan tosiasialliseksi. Borgin mukaan ainoastaan moderni länsimainen kulttuuri on tehnyt tällaisen samaistuksen.

Marcus Borg kirjoittaa osuvasti: ”Se, että kristillisyys olisi uskomista, on oikeastaan melko omituinen ajatus, kun sitä miettii tarkemmin. Silloinhan väitetään, että Jumala on kiinnostunut vain päihimme pesiytyneistä uskomuksista. Hän toivoo kaikkein eniten sitä, että uskoisimme oikeat asiat, koska ne pelastavat meidät. Jos taas uskot vääriä asioita, olet pulassa. On todella outoa, jos Jumala on niin kiinnostunut uskomuksista.”

Tällainen pään usko, väittämien totena pitäminen, on kuitenkin vain yksi uskon aspekti: usko on myös ja ennen kaikkea luottamusta Jumalaan, ei luottamusta Jumalaa koskeviin väittämiin. Uskomisen objekti ei ole lause vaan henkilö. Borgin mielestä ”luottavan uskon” vastakohta ei ole epäusko vaan ahdistus ja huoli. Siksi Jeesus kehotti katselemaan taivaan lintuja ja tekemään tästä tarpeelliset johtopäätökset.

Usko on myös uskollisuutta, sydämen sitoutumista. Tässäkään ei ole kysymys uskollisuudesta totuusväittämille vaan Jumalalle itselleen, ”hänelle, jota kohti Raamattu, uskontunnustukset ja opit osoittavat.” Uskollisuuden vastakohtana on epäjumalanpalvelus. Tällöin sitoutuminen kohdistuu muuhun kuin Jumalaan. Elämän keskus ei enää ole Luoja vaan luotu. Ääretön korvautuu äärellisellä, pyhä korvautuu itseään tyrkyttävillä epäjumalilla.

Borg lisää uskon merkityksiin myös käsitteen visio. Usko on tapa katsoa kokonaisuutta. Voin nähdä todellisuuden — myös Jumalan — vihamielisenä ja rakentaa ympärilleni muureja. Voin suhtautua todellisuuteen välinpitämättömästi. Tai voin nähdä todellisuuden elämää antavana lahjana. Viimeisin vaihtoehto synnyttää Borgin mukaan radikaalin luottamuksen: ”Vapaudumme huolehtimisesta, itsekeskeisyydestä ja yrityksestä suojautua.” Syntyy kyky rakastaa ja olla läsnä. Syntyy halu antaa omasta.

Ihmisen ei tarvitse ponnistella voidakseen uskoa x, y ja z, ja siten pelastua. Ja vaikka ihminen onnistuisikin uskon ponnisteluissaan, pelkkä totuusväitteisiin uskominen ei tuo iloa eikä voimaa elämään. Usko ja luottamus syntyvät vasta, kun Jumala voittaa meidät puolelleen.

Borg toteaa, että alun perin usko (credo, believe) on tarkoittanut jonkin asian pitämistä rakkaana tai kalliina; uskollisuutta, sitoutumista ja luottamista. Lyhyesti sanottuna: rakastamista. ”Näin yksinkertaista ja samalla näin haastavaa on elää kristittynä: rakastaa Jumalaa ja sitä, mitä Jumala rakastaa.”

– – –

marcus-j-borg.jpg
Marcus Borg: Kristinuskon sydän. Tomas von Martens, 2016.

Olen kristitty, mutta…

Nykyään yhtä tärkeää kuin kertoa, mitä on ja edustaa, on samaan hengenvetoon rajata pois, mitä ei ole:
– Olen kristitty, mutta en toitota uskoani.
– Uskon Jumalaan, mutta omalla tavallani.
– Olen helluntailainen, mutta minulla on myös luterilaisia ystäviä.
– Olen körtti, mutta en uskovainen.
– Olen uskovainen, mutta en uskonnollinen.
– Olen karismaatikko, mutta en tykkää jenkkimeiningistä.
– Olen pappi, mutta en halua ”saarnata”.
– Kuulun kirkkoon, mutta vain sen tekemän humanitäärisen työn takia.
– Olen teologian opiskelija, mutta en aio papiksi. (Vaihtoehtoisesti: olen teologian opiskelija, mutta minulla on myös raittiita päiviä.)

Sama pätee joihinkin yhdistyksiin:
– Järjestömme on kristillinen, mutta emme tee lähetystyötä.
– Teemme lähetystyötä, mutta emme käännytä.
– Käännytämme, mutta emme lyö Raamatulla päähän.
– Lyömme Raamatulla päähän, mutta vain sitä erikseen pyydettäessä.

Olisipa joskus virkistävää tavata kristitty, joka tunnustaa: Olen tiukkapipoinen oikeaoppinen Raamatulla päähän luova suvaitsematon hihhuli, joka äänestää kristillisdemokraatteja ja uskoo kuuden päivän kreationismiin.

Tai tarkemmin ajateltuna… pysytään toistaiseksi vain sillä mutta-linjalla.

Ihmistä ei ole kutsuttu hengelliseen elämään. Ihminen on kutsuttu elämään.

Hengellisessä kasvussa on kaksi vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa ihmisestä tulee uskovainen. Toisessa vaiheessa uskovaisesta tulee ihminen. Useimmat käyvät läpi molemmat vaiheet.

Ihmiseksi kasvaminen tekee kipeämpää kuin uskovaiseksi kasvaminen. Uskovaisena tärkeintä on antaa anteeksi muille. Ihmisenä on opittava antamaan anteeksi itselleen. Uskovaisena on opittava yksi totuus, ihmisenä on opittava hyväksymään monta. Uskovan kasvu on prosessi. Ihmisen kasvu on verta, hikeä ja kyyneleitä.

Kristityn terveen kasvun suurin este on kristittyjen keskinäinen kasvoton kohtaaminen, some. Kun hengittää liian pitkään kristillistä somea, on vaara, että muuttuu joko lyöjäksi tai lyödyksi, hiillostajaksi tai uskonnon uhriksi. Lopulta jokainen lyö turhautuneena päänsä seinään ja toteaa sen, minkä jokainen tiesi jo alussa: kukaan ei muutu, mikään ei muutu. Sen jälkeen keskustelua jatkavat vain narsistiset uhriutujat ja masokistit.

Muiden kohdalla jatkuu kipeä kasvu ihmiseksi.