”Tota kautta pääsisit nopeammin.”

Nousin bussista Kansallisteatterin edessä ja lähdin kävelemään kohti yliopistoa. Olin juuri tylysti ohittanut Suomi ensin -teltan, joka sillä hetkellä tarjosi turvapaikan kahdelle maahan tuijottavalle värjöttelijälle, kun eteeni asteli kookas, erittäin suomalaisen oloinen mies. Hän osoitti kädellään Suomi ensin -telttaa ja sanoi: ”Tota kautta pääsisit nopeammin”.

Valehtelisin jos väittäisin, että eletty elämäni kelautui sillä hetkellä filminauhana silmissäni. Mutta monenlaisia asioita ehti käydä mielessäni. Yksi niistä oli, miten pahasti mies pahoittaisi mielensä, jos en kääntyisi osoittamaan kunnioitusta Suomi ensin -leirille? Tyytyisimmekö argumentoimaan mahdollisia näkemyserojamme hillityn faktapohjaisesti vai olisiko edessä se kaikkein pahin: argumentum ad hominem?

Kaiken uhalla päätin paljastaa skrodelle kysyjälle aikomukseni: ”Joo, mutta olen menossa juuri tuohon päinvastaiseen suuntaan.” Koska kumpikin meistä uskomme toiston voimaan, kertasimme vielä sanomamme. Yllätyksekseni mies tulikin minua askelen verran vastaani, ei onneksi fyysisesti, vaan vertauskuvallisesti. Hän sanoi iloisella, lähes laulavalla nuotilla, noin oktaavin edellistä repliikkiään korkeammalta: ”No kuule mene ihan vaan sieltä! Jos sä kerran pääset sieltä nopeammin, niin mene sitten ihmeessä sitä kautta, menemene!”

Tyytyväisenä siitä, että ratkaisimme asiamme sivistyneesti ja nopeasti, jatkoin matkaani. Parikymmentä metriä käveltyäni aloin huolestua eteeni ilmestyvien verkkoaitojen vuoksi. Tajusin, että ennen pitkää nämä aidat kääntyisivät minua vastaan. Pystyin vaikeuksitta kuvittelemaan miehen hykertelevän jossakin Suomi ensin kojun edustalla, salaa vakoilevan minua ja odottavan, milloin se arka reppuselkäinen opiskelija palaisi nolona takaisin ja sanoisi: ”Voi kunpa olisin uskonut sinun sanojasi, tietäjä. Osoittamasi reitti olisi todellakin ollut nopeampi!”

Jatkoin matkaani aitojen vierustamaa reittiä Rautatientorin eteläpäätyyn. Suoraan edessäni oli turvapaikanhakijoiden leiri ja välissämme korkea verkoaita. Hilasin yhtä aitaa sivuun ja kampesin itseni avautuneesta pienestä aukosta kohtalaisen vaivattomasti ulos. Keskustelukumppanini ei olisi tähän pystynyt. Hänellä oli lihaksia liikaa.

Etäämmälle päästyäni pysähdyin ja käännyin katsomaan takaisin. Miten kauan menisi, että laulava reittioppaani rientäisi paikalle ihmettelemään, että mihin se kaveri katosi? Meni minuutti. Näin hänen ilmeensä ja pystyin lukemaan hänen ajatuksensa. Kohteliaisuussyistä en kuitenkaan paljasta niitä.

Sen sijaan paljastan oman ajatukseni, ja se on: kannattaa suosia suoraa viestintää. Koko tältä episodilta olisi vältytty, jos minulle olisi sanottu: ”Tästä ei saa mennä.” Itsepäisenä ja tiedonhaluisena olisin ehkä kysynyt perusteluja, ja sellaiseksi minulle olisi riittänyt: ”Reitti on suljettu.” Mutta ei, sen sijaan piti puhua oraakkelimaisesti jostakin nopeammasta reitistä tuntemattomaan.

Toisaalta, kyllä tämä episodi oli näpäytys myös minulle. Opin, että kaikki Suomi ensin -teltan edessä hengailevat isot, vähähiuksiset ja mustiin pukeutuneet ihmiset eivät välttämättä ole eri tavoin ajattelevalle turvallisuusuhka. He saattavat olla pohjimmiltaan hyväntahtoisia kaupungin virkamiehiä, niin kuin ilmeisesti juuri tämä kaveri oli. Mutta niin uskomattomalta kuin tämä ehkä kuulostaakin: jopa virkamies voi erehtyä.

Minun reittini oli nopeampi.

Näyttökuva 2017-04-23 kello 13.09.19.png

Väärien tuomioiden päivä.

Joukko miehiä pahoinpitelee ja jättää maahanmuuttajan sorakuopalle virumaan. Rangaistus: ehdollista vankeutta ja 2000 euroa sakkoa.

Joukko miehiä tunkeutuu kotiin pistoolin ja pesäpallomailojen kanssa.
Rangaistus: 4 vuotta ehdotonta vankeutta — uhrille.

Joukko lapsia pakenee oman maansa vainoa ja väkivaltaa.
Rangaistus: kaltereiden taakse odottamaan käännytystä takaisin.

Mies antaa anteeksi syntejä omin luvin.
Rangaistus: kidutus ja häpeällinen kuolema.

Tuomitseminen on helppoa, oikein tuomitseminen vaikeaa. Pelkän somekohun perusteella moni saattaa sortua tuomitsemaan syyttömän ja vapauttamaan syyllisen. Minäkin. Aina eivät nimittäin kaikki faktat ole ulkopuolisten tiedossa. Ja mitä vähemmän asiasta tietää, sitä helpompi on tuomita — väärin.

Sananlaskujen kirjoittajan mukaan kaikki väärät tuomiot ovat yhtä pahoja: ”Vapaus syylliselle, tuomio syyttömälle, kumpaakin Herra kammoksuu” (Sananl. 17:15). Mutta on vaikea puolustaa heikompia ja samaan aikaan välttyä vääriltä tuomioilta. Siihen tulisi kuitenkin pyrkiä. Sitä on oikeudenmukaisuus. Siinä on syy, miksi oikeudenpalvelijoille kannattaa rukoilla viisautta.

Kaiken tämän keskellä se yksi väärin tuomittu jatkaa anteeksi antamista omin luvin.

naulat-ilkka.jpg

Minä, mamu, Migri ja messu

Omassa nuoruudessani merkittävä kirkollinen puheenaihe oli, saako pyhässä paikassa soittaa haitaria. Myöhemmin keskusteltiin siitä, saako nainen saarnata. Lopuksi tanssittiin, paitsi ne joille tanssi oli syntiä.

Taas kerran esillä ovat samat kysymykset: kuka, mitä, kenelle. Päivi Räsäsen luentoa avioliitosta ei Kallion seurakunta juuri nyt halua kuulla. En tosin haluaisi minäkään, sillä johan tuota avioliittoa on tuutattu riittävästi. Healing Roomsin rukoustapahtuma Vanhassakirkossa herättää epäilyjä: ettei vaan mennä lupaamaan parantumista? Uusimpana keskustellaan siitä, saako Migrin viranomaispäätöksiä lukea kirkossa, ja jos saa, onko se tehtävä lyhyen vai pitkän kaavan mukaan. Ja entä jos Migrin lausunnot sopivatkin kirkkoon, miten on Kelan tai käräjäoikeuden päätösten laita?

Kaikki tämä todistaa siitä, että kirkko on suomalaisille samaan aikaan pyhä ja paha paikka. Kirkossa pitää pelätä — jos ei enää Jumalaa niin ainakin kirkkovaltuustoa ja paikallissanomien toimittajaa. Paitsi että on niitäkin, joille suurin pelko on, ettei tule huomatuksi lainkaan. Silloin kelpaa vaikka jalkapuu kirkon edessä.

Minä olen sitä mieltä, että jumalanpalvelus on kirkkokansan juhla, ja sellaisena se tulee myös säilyttää. Messussa ihminen saa tankata itseensä sanaa ja syntien anteeksiantoa niin paljon, että jaksaa taas arjessa. Ei ole monta niin hienoa paikkaa kuin kirkko. Jumalanpalveluksen jälkeen, viikon seuraavien 167 tunnin aikana, on sitten ihmisen vuoro palvella: edistää rauhaa ja oikeudenmukaisuutta, parantaa maailmaa. Kirkkokansa saa kyllä ilman papinkin apua selville, mikä maailmassa tai Migrissä on pielessä. Onneksi, ja valitettavasti.

Toki silläkin on merkitystä, kuka kirkossa puhuu. Mutta vieläkin tärkeämpää on, mitä puhutaan ja kenestä. Sana itse kehottaa pyrkimään rauhaan kaikkien kanssa. Siksi en kaipaa omaan kirkkooni yhtään enempää vastakkainasettelua sen enempää meidän ja mamujen välille kuin konservatiivien ja liberaalien välille, tai vaikkapa kirkkokansan ja Maahanmuuttoviraston välille.

Nettirakkaus on

Facebook-rakkaus

Vaikka minä twiittaisin suomeksi ja englanniksi, mutta minulla ei olisi rakkautta, olisin minä vain internetin härpäke ja buginen applikaatio.

Ja vaikka minulla olisi uusin Samsung Galaxy ja tietäisin kaikki hakukoneiden salaisuudet ja kaikki digitrendit, ja vaikka minulla olisi Instagram, että voisin ottaa neliönmuotoisia valokuvia, mutta minulla ei olisi rakkautta, en minä mitään olisi.

Ja vaikka minä sallisin verkkoselaimessani kaikki evästeet, jakaisin kaiken paikkatiedon ja poistaisin kaikki yksityisyysasetukset, mutta minulla ei olisi rakkautta, ei se minua hyödyttäisi.

Rakkaus on bittimielinen, rakkaus on qwertyä; rakkaus ei trollaa, ei spämmää, ei floodaa, ei sekoile somessa, ei riko tekijänoikeuksia, ei provosoidu, ei muistele poistettuja kommentteja, ei iloitse maksumuureista vaan iloitsee yhdessä avoimen datan kanssa.

Kaiken se jakaa, kaiken se deletoi, kaiken se moderoi, kaiken se saa mahtumaan 140 merkkiin.

Rakkaus ei koskaan häviä, mutta kommentoiminen, se katoaa, ja peukuttaminen, se lakkaa, ja akku tyhjenee.

_  _  _

Kirjoitus on alun perin julkaistu Blogitaivaalla 4.11.2013. Siirsin sen tänne 8.2.2017. 

 

Suomi — Kognitiivinen uskontotiede -sanakirja

Oletko aina halunnut tietää, miten puhua uskosta ja Jumalasta fiksusti? Miten saada vaikeat asiat kuulostamaan yksinkertaisilta ja yksinkertaiset asiat vaikeilta? Ei hätää! Kirja  Uskonto ja ihmismieli (toim. Kimmo Ketola, Ilkka Pyysiäinen & Tom Sjöblom) antaa vastauksen. Ohessa on tärkeimmät uskontoon liittyvät sanat käännettynä kognitiivisen uskontotieteen kielelle. Ei muuta kuin evankelioimaan!

Ajatus — Spontaani eksegeettinen reflektio (SER)

Herätys — Representaatioiden epidemiologia

Ihme — Intuition loukkaus

Jumala — Intuitionvastainen agentti

Jumalakuva — Intuitionvastaisen agentin representaatio (IAR)

Kulttuuri — Ekolokero

Oppi — Kulttuurisen ryhmävalinnan kognitiivinen sekoite (KRKS)

Opetus — Skeemojen muodostamisen fasilitaatio (SMF)

Raamattu — Sekundaariagentti

Rituaali — Kallis signaali

Seurakunta — Kiintymysjärjestelmä

Siunaus — Erityisinstrumenttirituaali (EIR)

Tieto — Strateginen informaatio

Tunne — Somaattinen merkitsijä

Uskonto — Evolutiivinen maisema

Uskovainen — Patientti (potilas)

Vertaus — episodien muodossa representoitu narratiivi (EMRN).

Abraham #1

Ja tapahtui niin, että varhain aamulla Jumala puhui Abrahamille: ”Uhraa minulle Iisak.” Abraham tunnisti heti Jumalan äänen, olihan sama ääni kerran aikaisemmin käskenyt hänet lähtemään pois kotoaan Kaldean Urista. Abraham nousi vuoteeltaan. Hän otti mukaansa veitsen Iisakin paloittelua varten, köyden hänen sitomistaan varten ja polttopuut hänen polttamistaan varten. Abraham oli kuitenkin jo vanha, joten hän pyysi Iisakia kantamaan polttopuut. Hänellehän ne loppujen lopuksi kuuluivat.

Abraham kyllä tiesi, että Jumala ei tulisi vaatimaan häneltä mitään näin järjetöntä kuin oman poikansa tappaminen. Iisak ei ollut tehnyt mitään niin pahaa. Silti hän lähti matkaan, koska, niin — miksi hän oikeastaan lähti matkaan? Ajatteliko Abraham huijaavansa itseään vai Jumalaa? Tai Iisakia tai Saaraa? Tai kenties jotakin vieläkin pelottavampaa: ajatteliko hän ollenkaan?

Matkaa oli tehty jo kolme päivää. Iisak alkoi käydä hermoille. ”Isä, milloin olemme perillä? Isä, miksi me oikeastaan olemme täällä? Isä, mitä tarkoittaa uhraaminen?” Iisakin kitinääkin pahempaa oli, että Abraham ei itsekään tiennyt vastauksia. Lopulta hänen mieleensä hiipi kauhea ajatus: mitä jos Jumala oikeasti haluaakin hänen uhraavan Iisakin? Kenties tämä näännyttävä matka erämaassa ei lopu ennen kuin hän tarttuu veitseen ja tekee sen, mikä miehen on tehtävä.

Täynnä uskon varmuutta Abraham kohotti kätensä ja iski veitsensä kohti Iisakia. Mutta koska Abraham oli jo vanha ja matkasta väsynyt, ja koska Iisak ärsyttävästi rimpuili köysissä, hänen lyöntinsä lopulta vain hipaisi Iisakin olkapäätä ja iskeytyi lopulta kiveen. Veitsi oli pilalla.

Abraham irrotti Iisakin köysistä. Yhdessä he palasivat iloiten kotiinsa. Saara nauroi.