Väärien tuomioiden päivä.

Joukko miehiä pahoinpitelee ja jättää maahanmuuttajan sorakuopalle virumaan. Rangaistus: ehdollista vankeutta ja 2000 euroa sakkoa.

Joukko miehiä tunkeutuu kotiin pistoolin ja pesäpallomailojen kanssa.
Rangaistus: 4 vuotta ehdotonta vankeutta — uhrille.

Joukko lapsia pakenee oman maansa vainoa ja väkivaltaa.
Rangaistus: kaltereiden taakse odottamaan käännytystä takaisin.

Mies antaa anteeksi syntejä omin luvin.
Rangaistus: kidutus ja häpeällinen kuolema.

Tuomitseminen on helppoa, oikein tuomitseminen vaikeaa. Pelkän somekohun perusteella moni saattaa sortua tuomitsemaan syyttömän ja vapauttamaan syyllisen. Minäkin. Aina eivät nimittäin kaikki faktat ole ulkopuolisten tiedossa. Ja mitä vähemmän asiasta tietää, sitä helpompi on tuomita — väärin.

Sananlaskujen kirjoittajan mukaan kaikki väärät tuomiot ovat yhtä pahoja: ”Vapaus syylliselle, tuomio syyttömälle, kumpaakin Herra kammoksuu” (Sananl. 17:15). Mutta on vaikea puolustaa heikompia ja samaan aikaan välttyä vääriltä tuomioilta. Siihen tulisi kuitenkin pyrkiä. Sitä on oikeudenmukaisuus. Siinä on syy, miksi oikeudenpalvelijoille kannattaa rukoilla viisautta.

Kaiken tämän keskellä se yksi väärin tuomittu jatkaa anteeksi antamista omin luvin.

naulat-ilkka.jpg

Oikea media

Olen lukenut tänään Oikeaa mediaa. Siis Oikeaa, isolla oolla. Kyseessä ei ole parodiasivusto, vaikka nimi vahvasti viittaakin sellaiseen. Suomessa todellakin on uusi media. Tai ehkä oikeammin olisi sanoa blogisivusto, sillä kaksi kolmasosaa kirjoituksista on blogeja. Blogeista taas huomattava osa on kirjoitettu nimimerkillä.

Itse verkkosivullaan Oikea media ei kerro kuka tai mikä se on, mutta Oikean median Facebook-sivulta löysin seuraavan määritelmän. (Tosin Facebookissa on kaksi Oikea media -sivua, enkä ole aivan varma kumpi niistä on oikea. Voiko olla olemassa kaksi oikeaa mediaa?!)

”Me annamme äänen niille suomalaisille, joita valtamedia ei kuuntele ja jotka se suoranaisesti haluaa vaientaa. Me haluamme tehdä hiljaisen enemmistön tietoiseksi siitä, että se on enemmistö, ja että sen ei tarvitse hävetä mielipiteitään ja maailmankatsomustaan.”

Minusta uusi media on aina hyvä juttu, ainakin silloin kun tekijöiden motiivit ovat vilpittömät. Olen sekä sananvapauden että laadukkaiden uutisten kannalla. Siksi, Oikean median mahdollisena asiakkaana, haluaisinkin antaa muutaman vinkin.

Ensinnäkin, vaihtakaa nimi. Se kuulostaa vitsiltä.

Toiseksi, kirjoittakaa juttunne Oikeilla nimillä. Nimimerkki ”Professorin ajatuksia” ei herätä luottamusta. Enkä todellakaan suosittele vaihtamaan nimimerkiksi ”dosentti”.

Kolmanneksi, pysykää asiassa älkääkä vihjailko. Esimerkiksi uutinen Irja Askolan esiintymisestä Gay-gaalassa on otsikoitu: ”Onko pedofilian piilomarkkinointi yleistymässä?” Ottamatta kantaa Irja Askolaan tai homouteen ihmettelen: miten ihmeessä pedofilia liittyy uutiseen?

Neljänneksi, maailma on enemmän kuin oikeisto ja vihervasemmisto. (Enkä nyt mainosta Keskustaa.) Jos joku on kanssanne eri mieltä jostakin asiasta, se ei vielä määritä tämän poliittista kantaa.

Ja lopuksi: onnea oikeiden uutisten tekoon. Oikeasti. Yleisradion ja Sanoma-konsernin uutiset eivät todellakaan ole aina puolueettomia eikä uutisointi tasapuolista. Olen myös pannut merkille, kuinka vaikkapa Uusi Suomi heittää blogisteja pihalle pelkkien ”väärien” mielipiteiden vuoksi. Se on häpeällistä. Ollakseen varteenotettava media eri näkökulmien ja äänenpainojen tulee olla edustettuina.

Siitä pääsenkin viimeiseen neuvoon. Toimikaa itse viisaammin, tasapuolisemmin ja oikeudenmukaisemmin kuin ne mediat, joita ihan syystä arvostelette. Pyrkikää laadukkaaseen journalismiin. Olkaa enemmän kuin pelkkä vastamedia, enemmän kuin vain yhden aatteen äänitorvi.

Olkaa oikea media.

oikea-media.png

Miten Facebook muuttaa valheen totuudeksi ja ystävän viholliseksi

”Kun valhe toistetaan riittävän usein, siihen lopulta uskotaan.” Voi tietenkin olla, että tämäkin väite on perätön, ja että sitä on vain toistettu niin usein, että minäkin sen uskon. Toisaalta sekä historia että psykologinen tutkimus osoittavat kiistattomasti, että valheen toistaminen ”kannattaa”. Joseph Göbbels tiesi, että tullakseen lopulta uskotuksi valheen kannattaa olla myös röyhkeä. George Orwell kirjoitti, että ”jos johtaja sanoo, että se ja se ei koskaan tapahtunut — se ei koskaan tapahtunut”. Orwellinsa ovat lukemattomat diktaattorit ja suurvaltojen johtajat lukeneet.

Eräässä tutkimuksessa haastateltavia pyydettiin arvioimaan, ovatko esitetyt väittämät totta vai valetta. Väittämät, jotka olivat tyyliä ”Grönlannissa asuu 50 000 ihmistä”,  toistettiin kahden viikon välein. Pelkästään väitteen toistuva arvioiminen sai koehenkilöt uskomaan, että väite piti paikkansa.

Erityisen kiinnostavaa on, että ihmiset uskovat valheeseen senkin jälkeen kun väite on osoittautunut valheeksi. Monet ovat yhä vakuuttuneita siitä, että Barack Obama on muslimi ja että Trumpin virkaanastujaisissa oli ennätysyleisö. Paradoksaalista on, että tällaisen disinformaation, siis tarkoituksella levitettyjen valheiden, korjaamisyritykset usein jopa pahentavat asiaa: valheeseen uskotaan entistä lujemmin.

Eilen Yhdysvaltojen presidentin neuvonantaja Kellyanne Conway vei ”vaihtoehtoiset faktat” täysin uudelle tasolle puhuessaan Irakin pakolaisten suorittamasta Bowling Greenin massamurhasta. Conway valitteli, että tapahtumaa ei koskaan uutisoitu. Syy uutispimentoon löytyi kuitenkin pian: Mitään Bowling Greenin massamurhaa ei ollut olemassakaan. Uutiskanava Fox puolestaan kertoi pari päivää sitten Twitterissä, että Kanadan Quebecin moskeijaiskun syyllinen oli Marokon kansalainen. Vasta Kanadan pääministerin toimiston pyynnön jälkeen virheellinen uutinen poistettiin (mutta ei varsinaisesti korjattu).

Mutta vaikka valeuutinen selkeästi korjattaisiin, se ei estä uskomasta alkuperäiseen, väärään uutiseen. Näin on, hämmästyttävää kyllä, siinäkin tapauksessa että lukija hyväksyy ja muistaa  korjauksen. Kaiken lisäksi on suuri todennäköisyys, että virheellisen uutisen oikaissut uutiskanava, verkkosivu (tai ystävä) torjutaan jatkossa kokonaan. Näin lähteestä, joka osoittaa itselle merkityksellisen uutisen lopulta virheelliseksi, tulee hetkessä ei-toivottu.

Ihmiselle on tyypillistä, että uskominen on helpompaa kuin epäileminen. Jokaisen uuden uutisen oletusarvo on: ”tosi”. Epäileminen ja kyseenalaistaminen edellyttävät huomattavasti aivotyötä. Ja kenelläpä olisi aikaa lähteä jokaista uutista tarkistamaan. Mutta valitettavasti ihminen on erityisen huono hylkäämään kerran omaksumaansa tietoa, vaikka se olisi osoittautunut virheelliseksi. Se vasta vaatisi aivotyötä. Kun on kerran nähnyt huomattavasti vaivaa muodostaaksen ehjän ja kattavan maailmankuvan — uskonnollisen tai ideologisen — ei tunnu mukavalta lähteä sitä enää jälkikäteen korjailemaan.

Siksi sellainen sosiaalinen media kuin vaikkapa Facebook on mitä oivallisin keksintö. Facebook oppii nopeasti, mistä mielipiteistä tykkäämme ja mitä uutisia jaamme, ja sen algoritmit tuottavat meille jatkossa yhä enemmän samankaltaisia uutisia. Sillä ei ole väliä, ovatko uutiset totta vai eivät; tärkeintä on, että ne ovat, Mark Zuckerbergin sanoin, ”käyttäjän kannalta relevantteja”.

Juuri tällä tavoin muodostuvat Internetin kaikukammiot, kuplat ja ghetot. Informaatio, jonka luulemme tuovan lisää ymmärrystä onkin vaarassa tyhmentää meitä. Tieto, jonka pitäisi avartaa maailmaamme, tekeekin siitä entistä rajatumman. Ystävistä, jotka korjaavat vääriä uutisia, tuleekin vihollisiamme.

Tutkimuslähteet:

Allport, F & Lepkin, M.: Wartime rumors of waste and special privilege: Why some people believe them. Journal of Abnormal and Social Psychology, vol 40, 1945.  

Brehm, S. S., & Brehm, J. W.: Psychological reactance: A theory of freedom and control. New York: Academic Press, 1981.

Gilbert, Daniel: How Mental Systems Believe. American Psychologist, Vol 46, No. 2, 1991.

Lewandowsky, Stephan & al.: Misinformation and Its Correction. Continued Influence and Successful Debiasing. Psychological Science in the Public Interest 13(3), 2012. 

Neljä some-evankelioinnin tosiasiaa — eli miksi evankeliointi somessa todennäköisesti epäonnistuu?

 

1. Kohderyhmä on väärä.

99 % lukijoista on jo evankelioitu. He eivät enää niinkään kaipaa vapauttavaa sanomaa armosta kuin viihdyttävää ja jopa kärkevää keskustelua. Loput 1 % ehkä haluaisi evankeliumin, mutta ei sitä vesittäviä välihuutoja. Jos kristittyä vaaditaan toistuvasti tulemaan uskoon, tuloksena on vain yksi uusi körtti — ja yksi peukuttaja vähemmän.

2. Julistaja on väärä.

Jumalan rakkaudesta puhuminen ei ole uskottavaa, jos puhujalla itsellään on toinen käsi nyrkissä. Armosta ei ole kanttia puhua, jos on juuri edellisessä virkkeessä tuominnut. Jumalasta ei ole mielekästä puhua rikkaana antajana, jos itse on kerjäämässä palvelustyöhönsä rahaa. Somessa taustat on helppo tarkistaa — toki kaikkeen ei täälläkään kannata uskoa.

3. Sanoma on väärä.

”Mutta pois se minusta, että minä muusta kerskaisin kuin itsestäni.” Valitettavan monen julistus voidaan kiteyttää yhteen sanaan: minä. Minun kokemukseni, minun näkyni, minun seurakuntani, minun taisteluni. Somessa on ihan luonnollista kertoa omista saavutuksistaan ja mokistaan. Mutta evankeliumissa on kyse jostakin muusta kuin minusta tai viimeksi lukemastani kirjasta. Somessa ego ja evankeliumi menevät helposti sekaisin.

4. Muoto on väärä.

Neljä hengellisen elämän tosiasiaa –traktaatti saattoi toimia neljäkymmentä vuotta sitten. Mutta toimiiko sama asia sähköisesti? Epäilen. Kun totuus typistetään, steriloidaan ja muutetaan yleispäteviksi iskulauseiksi, kosketuspinta oikeaan elämään ohenee. Evankeliumi ei ole sarjatuotantoa. Se on jokaiselle yksilöllinen. Siksi väitän, että hyvän sanoman välittäminen edellyttää katsetta ja kosketusta.

Kaikki edellä kirjoittamani huomioon ottaen on sanottava, että Jumala toimii myös silloin, kun ihminen tekee kaiken väärin. Joskus se tuntuu olevan ainoa hetki, kun Jumala toimii. Uskon kuitenkin, että Jumala kohtaa ihmisen parhaiten siellä, missä ihminen kohtaa ihmisen. Somessa näin tuntuu olevan valitettavan harvoin.

some.jpg

 

Ihmistä ei ole kutsuttu hengelliseen elämään. Ihminen on kutsuttu elämään.

Hengellisessä kasvussa on kaksi vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa ihmisestä tulee uskovainen. Toisessa vaiheessa uskovaisesta tulee ihminen. Useimmat käyvät läpi molemmat vaiheet.

Ihmiseksi kasvaminen tekee kipeämpää kuin uskovaiseksi kasvaminen. Uskovaisena tärkeintä on antaa anteeksi muille. Ihmisenä on opittava antamaan anteeksi itselleen. Uskovaisena on opittava yksi totuus, ihmisenä on opittava hyväksymään monta. Uskovan kasvu on prosessi. Ihmisen kasvu on verta, hikeä ja kyyneleitä.

Kristityn terveen kasvun suurin este on kristittyjen keskinäinen kasvoton kohtaaminen, some. Kun hengittää liian pitkään kristillistä somea, on vaara, että muuttuu joko lyöjäksi tai lyödyksi, hiillostajaksi tai uskonnon uhriksi. Lopulta jokainen lyö turhautuneena päänsä seinään ja toteaa sen, minkä jokainen tiesi jo alussa: kukaan ei muutu, mikään ei muutu. Sen jälkeen keskustelua jatkavat vain narsistiset uhriutujat ja masokistit.

Muiden kohdalla jatkuu kipeä kasvu ihmiseksi.

 

 

nolla pistettä

aamulehti kertoo new york timesin artikkelista jonka mukaan piste kannattaa jättää pikaviesteistä pois jos haluaa vaikuttaa ystävälliseltä iso alkukirjain taas jätetään pois ajan säästämiseksi kyseessä on ilmeisesti globaali ilmiö sillä suomessakin monet tuntuvat jättävän pisteen pois ja korvaavan sen jollakin raivostuttavalla hymiöllä pisteeseen sisältyy vahva tunnelataus kielteinen sellainen se ilmaisee yleensä ironiaa ärtymystä tai aggressiota sen sijaan pisteetön kirjoitus on leppoisampaa kun esimerkiksi aikuinen viestittää jotain lapselle ja pahaksi onnekseen kirjoittaa lauseen loppuun pisteen lapsi luulee että aikuinen on vihainen tekstailun tärkeä sääntö onkin älä käytä pistettä paitsi jos olet passiivis-aggressiivinen ja kylmä ja itsekäs ja haluat tehdä viestin vastaanottajan elämän vaikeaksi näin kieli muuttuu ja näköjään myös mieli ehdotan muuten että myös pilkut jätetään pois sillä kuka tietää mitä törkeyksiä pilkkujen käyttäjän mielessä liikkuukaan kappalevälit on jätetty somesta jo ajat sitten pois joten ei siitä sen enempää ja tämän leppoisan ja epäironisen kirjoituksen loppuun sopii musta hymiö

piste.jpg

 

 

 

Blogitaivaalla tuulee nyt pohjoisesta

Perustin Blogitaivaan hetken mielijohteesta vuonna 2012. Siitä tulikin merkittävämpi asia, kuin osasin kuvitella. Kirjoittamiani blogeja luettiin, jaettiin ja kommentoitiin yli uskonto- ja kirkkokuntarajojen, niitä kritisoitiin ja myös rakastettiin. Sain teksteistäni melkein blogipalkinnon ja melkein Vuoden kristillinen kirja -palkinnon. Siitä olen yllättynyt, että vaikka kirjoitin rohkeasti, minut leimattiin vain muutaman kerran luopioksi ja kristinuskon viholliseksi.

Kannustavimmat ja koskettavimmat palautteet olen saanut lähes poikkeuksetta yksityisviesteinä. Niistä olen kiitollinen. (Miksi julkinen positiivinen palaute on niin vaikeaa?)

Jätän Blogitaivaan taakseni hyvillä mielin. Teen ratkaisuni samalla perusteella kuin kaikki muutkin merkittävät asiat elämässäni: hetken mielijohteesta. Blogitaivas kaipaa nyt uutta tuulta. Niin minäkin.

Blogitaivas toimi minulle hyödyllisenä uskon ja sosiaalisen median laboratoriona. Se toi minulle muutaman uuden ystävän. Blogitaivas on kristillinen brändi, josta olen ylpeä. Siellä on monta hyvää kirjoittajaa. Lukekaa sitä.

Tapio Laakso jatkaa tästä.