Sori. Meillä ei ole tarvetta teille. 

lapset_syyria.jpg
Kuva: SOS-Lapsikylä / Fares Haj Ibrahim

Perussuomalaisten todennäköinen tuleva puheenjohtaja Sampo Terho kertoo, että Suomen pakolaiskiintiö ei nouse. ”Suomella ei ole tarvetta nostaa kiintiötä.”

Näinkö tämä meneekin? Auttaminen perustuu meidän suomalaisten, ei autettavien tarpeeseen? Osallistun yhteisvastuukeräykseen, koska minulla on tarve. Ryhdyn kummisi kehitysmaan lapselle, koska minulla on tarve. Soitan ambulanssin onnettomuuden uhrille, koska minulla on tarve. Tai toisin päin: minulla ei juuri nyt ole tarvetta auttaa ketään, sillä — no, ei vain ole. Kaikki on aivan mainiosti balanssissa ja omatuntoni on kunnossa.

”Suomella ei ole tarvetta nostaa kiintiötä” edustaa äärimmäistä Suomi ensin -ajattelua. Kaikki tekeminen peilataan oman edun kautta. Auttaminen on perusteltua vain jos se hyödyttää Suomea jollakin tavalla, esimerkiksi säilyttämällä maallemme edes kohtuullisen sijoituksen humanitaarisen avun maavertailuissa. Jos sijoitus uhkaisi radikaalisti heikentyä, Suomella olisi tarve, mutta silloinkin vain Suomella, ei muilla.

Migrin tietojen mukaan vuodesta 2014 saakka enemmistö kiintiöpakolaisista on ollut syyrialaisia. Viime vuonna jokainen heistä tuli Syyriasta. Näiden Syyrian sodan uhrien vuoksi kirkot ympäri maailman ovat soittaneet kelloja: herätkää! Samaan aikaan inhimillisen hyvinvoinnin vertailussa maailman parhaan maan hallituspuolueelta kuuluu tylympi ääni:

Kiitos yhteydenotosta. Valitettavasti meillä ei nyt ole tarvetta juuri teille. Iloista kevään jatkoa!

 

Onko kirkon noudatettava journalistin ohjeita?

Onko kirkko media? Tuleeko sen noudattaa hyvän journalismin ohjeita esimerkiksi silloin, kun se raportoi kohokohtia Maahanmuuttoviraston tekemistä kielteisistä turvapaikkapäätöksistä?

Turvapaikkapäätösten lukemista puoltaa mm. journalistin ohjeiden kohta 1, jonka mukaan kuulijoilla on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Myös kohta 14, tietolähteen salassa pitäminen toteutuu.

Muutama kohta on kuitenkin ongelmallinen. Esimerkiksi kohta 13 edellyttää, että uutistapahtumaa seurataan loppuun saakka ja muutoksista raportoidaan. Jos jokin luetuista kielteisistä turvapaikkapäätöksistä kumotaan, raportoiko kirkko tästä esimerkiksi seuraavan jumalanpalveluksen rukoushetkessä?

Journalistin ohjeiden kohdassa 17 puolestaan todetaan, että haastateltavalla on oikeus saada ennakolta tietää, millaisessa asiayhteydessä hänen lausumaansa käytetään. Tietävätkö kaikki asianomaiset, että heitä koskevia päätöksiä luetaan teatterien lisäksi myös kirkoissa? Kysesssä nimittäin ovat kohdan 27 viittaamat ”yksityiselämään kuuluvat erityisen arkaluonteiset seikat”.

Selvästi ongelmallisin on kohta 21, jonka mukaan asetettaessa selvästi tunnistettavissa oleva taho erittäin kielteiseen julkisuuteen, tälle tulee varata tilaisuus esittää oma näkemyksensä jo samassa yhteydessä. On naiivia kiistää, etteikö Migri aseteta — syystä tai syyttä — erittäin kielteiseen julkisuuteen. Varataanko siis Migrille oikeus tulla kuulluksi? Kyseessä ei nimittäin ole ”tavanomainen kulttuurikritiikki, poliittinen, taloudellinen tai yhteiskunnallinen arviointi”, joka ei velvoita vastaavanlaiseen kuulemiseen. Kyse on yksittäisten viranomaisten tekemien päätösten arvioimisesta.

Ehkä helpointa on vain todeta, että kirkko ei ole media, papit eivät ole journalisteja ja että mitä tässä nyt pilkkuja viilaamaan: tarkoitus pyhittäköön keinot. Ja jos Migrin virkamiehet seisovat päätöstensä takana, kantakoot sitten niistä myös vastuun.

Syntiset tervetuloa — Kanadaan?

Tällä viikolla Kanadan Vancouverissa järjestetään suuri Festival of Hope -evankelioimistapahtuma. Tapahtuman pääpuhujaksi on kutsuttu Franklin Graham. Kanadassa pohditaan parhaillaan: voiko jyrkän kielteisesti muslimeihin ja seksuaalivähemmistöihin suhtautuva ja Trumpin politiikan näkyvä kannattaja olla pääpuhuja kulttuuriltaan hyvin toisenlaisessa maassa? Voiko yhdessä maassa puhua yhtä ja toisessa toista: kotimaassa ”America first” ja naapurissa ”Jesus first”? Entä lakkaako Franklin Graham olemasta poliittinen vaikuttaja sillä hetkellä, kun hän ylittää Kanadan rajan? Kutsujien mielestä kyllä, toisten mielestä ei.

Erityisen ongelmallisiksi nähdään Grahamin lausunnot, joiden mukaan kaikilta muslimeilta tulee kieltää pääsy Yhdysvaltoihin ja kaikilta seksuaalivähemmistöihin kuuluvilta pääsy kirkkoihin. Myöskään Trumpin valinnan julistaminen ”Jumalan tahdoksi” ei Grahamilta ehkä ollut kovin kaukonäköistä ja kristittyjen yhteyttä rakentavaa.

Joukko kanadalaisia pastoreita on sitä mieltä, että Franklin Grahamin kutsuminen Vancouveriin juuri nyt on huono ajatus. Itse asiassa yli puolet Vancouverin alueen pastoreista toivoo, että tilaisuuden pääpuhuja vaihdetaan. Muitakin vaihtoehtoja olisi, esimerkiksi kanadalais-amerikkalainen Ravi Zacharias. Sen sijaan evankelioimistapahtuman perumista kukaan ei toivo. Hyvän sanoman julistamiselle nähdään tarvetta. Festival of Hope -tapahtumaa on valmistelu jo pari vuotta.

Fanklin Grahamin kutsumiselle puhujaksi on helppo löytää myös puoltavia näkökulmia. Kirjoittihan esimerkiksi Paavali filippiläisille, että mitäpä näistä nyt ongelmaa tekemään, ”kunhan Kristusta vain tavalla tai toisella julistetaan.”  Ja minä ainakin uskon, että Billy Grahamin poika haluaa vilpittömästi julistaa Kristusta, tosin ehkä hieman menestysteologisin maustein. Mutta — kuten sanottu — ”mitäpä näistä”.

Mutta vaikka motiivit olisivatkin kunnossa, onko kohderyhmä oikea? Enää ei olla Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeellä vaan maallistuneessa Vancouverissa. Jos maahanmuuttajat ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat eivät ole tervetulleita Grahamin Yhdysvaltoihin, miksi he kokisivat olevansa tervetulleita hänen tilaisuuteensa rajan toisella puolella? Mikä olisi se rakkauden sanoma ja millainen se Jeesus, jota jyrkistä mielipiteistään tunnettu Graham heille julistaisi? Voiko samaan aikaan näyttää ovea ja kutsua sisälle?

On olemassa vaara, että kaiken kuhinan jälkeen tapahtuman keskipisteenä ei olekaan evankeliumi vaan Franklin Graham. Tai, pahimmassa tapauksessa, Donald Trump.

– – – – –

Asiasta lisää:

Pastorien avoin kirje
Christianity Today
Festival of Hope

 

 

Oikea media

Olen lukenut tänään Oikeaa mediaa. Siis Oikeaa, isolla oolla. Kyseessä ei ole parodiasivusto, vaikka nimi vahvasti viittaakin sellaiseen. Suomessa todellakin on uusi media. Tai ehkä oikeammin olisi sanoa blogisivusto, sillä kaksi kolmasosaa kirjoituksista on blogeja. Blogeista taas huomattava osa on kirjoitettu nimimerkillä.

Itse verkkosivullaan Oikea media ei kerro kuka tai mikä se on, mutta Oikean median Facebook-sivulta löysin seuraavan määritelmän. (Tosin Facebookissa on kaksi Oikea media -sivua, enkä ole aivan varma kumpi niistä on oikea. Voiko olla olemassa kaksi oikeaa mediaa?!)

”Me annamme äänen niille suomalaisille, joita valtamedia ei kuuntele ja jotka se suoranaisesti haluaa vaientaa. Me haluamme tehdä hiljaisen enemmistön tietoiseksi siitä, että se on enemmistö, ja että sen ei tarvitse hävetä mielipiteitään ja maailmankatsomustaan.”

Minusta uusi media on aina hyvä juttu, ainakin silloin kun tekijöiden motiivit ovat vilpittömät. Olen sekä sananvapauden että laadukkaiden uutisten kannalla. Siksi, Oikean median mahdollisena asiakkaana, haluaisinkin antaa muutaman vinkin.

Ensinnäkin, vaihtakaa nimi. Se kuulostaa vitsiltä.

Toiseksi, kirjoittakaa juttunne Oikeilla nimillä. Nimimerkki ”Professorin ajatuksia” ei herätä luottamusta. Enkä todellakaan suosittele vaihtamaan nimimerkiksi ”dosentti”.

Kolmanneksi, pysykää asiassa älkääkä vihjailko. Esimerkiksi uutinen Irja Askolan esiintymisestä Gay-gaalassa on otsikoitu: ”Onko pedofilian piilomarkkinointi yleistymässä?” Ottamatta kantaa Irja Askolaan tai homouteen ihmettelen: miten ihmeessä pedofilia liittyy uutiseen?

Neljänneksi, maailma on enemmän kuin oikeisto ja vihervasemmisto. (Enkä nyt mainosta Keskustaa.) Jos joku on kanssanne eri mieltä jostakin asiasta, se ei vielä määritä tämän poliittista kantaa.

Ja lopuksi: onnea oikeiden uutisten tekoon. Oikeasti. Yleisradion ja Sanoma-konsernin uutiset eivät todellakaan ole aina puolueettomia eikä uutisointi tasapuolista. Olen myös pannut merkille, kuinka vaikkapa Uusi Suomi heittää blogisteja pihalle pelkkien ”väärien” mielipiteiden vuoksi. Se on häpeällistä. Ollakseen varteenotettava media eri näkökulmien ja äänenpainojen tulee olla edustettuina.

Siitä pääsenkin viimeiseen neuvoon. Toimikaa itse viisaammin, tasapuolisemmin ja oikeudenmukaisemmin kuin ne mediat, joita ihan syystä arvostelette. Pyrkikää laadukkaaseen journalismiin. Olkaa enemmän kuin pelkkä vastamedia, enemmän kuin vain yhden aatteen äänitorvi.

Olkaa oikea media.

oikea-media.png

Totuutta edeltävä aika

Nykyään kuulee sanottavan, että elämme totuuden jälkeistä aikaa. En olisi niin optimistinen. Väite nimittäin olettaa, että olemme joskus eläneet totuuden aikaa. Milloin tällainen aikakausi olisi ollut? Jo luomiskertomuksen alkulehdiltä saakka kysymys on ollut korkeintaan puolitotuuksista: ”Teidän silmänne aukenevat.” Silti vielä Pilatus, silmät luultavasti auki, kysyi: ”Mikä on totuus?” Kun sitten Totuus viimein tuli ihmiseksi, totuudesta kiistely vasta alkoikin. Totuuden takia — ja sen nimissä — lähes kaikkien uskontojen edustajat ovat tappaneet toisiaan. Kun ”totuus” on kukoistanut, monen aika on pysähtynyt, kirjaimellisesti.

Siksi en usko, että elämme totuuden jälkeistä aikaa. Sen sijaan uskon, että totuus on vääjäämättömästi edessä. Joskus tulevaisuudessa kansakunnat jaetaan vuohiin ja lampaisiin ja jokaisen kansakunnan teot punnitaan. Tuossa tuomiossa ei ole kysymys siitä, ketä joku yksittäinen ihminen on äänestänyt, kenen ajatuksia peukuttanut, mihin kirkkokuntaan kuulunut tai miten usein ollut oikeassa.

Kyse on siitä, miten kukin kansakunta on kohdellut kaikkein heikoimmassa asemassa olevia. Yksi näistä kohderyhmistä on kodittomat. Kodittomilla on usein myös nälkä ja jano, pulaa lääkkeistä ja vaatteista. Moni on ollut vangittuna tai vaarassa tulla vangituksi. On jopa mahdollista, että muutama koditon kuuluu johonkin vieraaseen heimoon tai uskontoon.

Tuossa tilinteossa tuskin hyödyttää vedota siihen, että naapurivaltio oli vieläkin pahempi.

boy-standing-in-refugee-camp-in-gevgelija-serbia-dsc_8453.jpg
Kuva: SOS Children’s Villages Canada

Tapaus Trump: Oikea mielipide on moraaliakin tärkeämpi.

Minua ei niinkään kauhistuta Trumpin luonne. Ei edes se, että puolet amerikkalaisista halusi hänet johtajakseen ja esikuvakseen. Minua kauhistuttavat ne monet suomalaiset äärilaidan uskonnolliset, papitkin, jotka korottavat Trumpin lähes messiaan asemaan. Heille moraaliakin tärkeämpää on oikea poliittinen tai yhteiskunnallinen mielipide, ja näistä kaikista mahdollisista mielipiteistä yksi on ylitse muiden: Israel.

On ollut mielenkiintoista huomata, kuinka kovan linjan kristillisten suhtautuminen Trumpin käyttäytymiseen on muuttunut. Aikaisemmin retoriikkaan kuului, että ”Jumala kyllä voi käyttää johtajaa, vaikka tällä olisi omat luonteenheikkoutensa”. Mutta jossakin vaiheessa puutteista tulikin ansio, jotakin joka nimenomaan todisti Trumpin olevan Jumalan valittu. Raamatusta löytyi ajatuksen tueksi henkilöitä kuten mielenvikaisesti käyttäytyvä Simson tai hairahteleva Daavid. Juuri heitä Jumala käytti! Juuri se, että Trump rikkoo lähes kaikkia mahdollisia moraalisääntöjä, todistaa hänen olevan osa Jumalan suunnitelmaa! Jumala on aina valinnut suuriin tehtäviin epätäydellisiä ihmisiä!

Olen lukenut Yhdysvaltojen vaalikamppailun aikana kirjoituksia, joissa ihan vakavalla naamalla väitetään, että jos joku ei kannata Trumpia, hän ei ole oikea kristitty. Kun sitten esille nostetaan sellaiset Trumpin käytösongelmat kuten vaikkapa valehtelu, uhkailu ja solvaaminen, samat ääriuskonnolliset ovat sormi pystyssä ojentamassa toisen tuomitsemisesta. ”Meidän tehtävämme on siunata Trumpia, ei arvostella! Meidän tehtävämme on rukoilla hänen puolestaan!”

Minua ei kauhistuta Trump. Minua kauhistuttaa jos kristityt, joiden tulisi olla valona, hurraavat pimeydelle. On järkyttävää, että vielä tänään, Euroopassakin, jopa kirkon piirissä osoitetaan tukea sellaiselle valtionjohtajalle, joka on julkisesti asettunut etnisiä ja uskonnollisia vähemmistöjä vastaan, ja jolla on myös valta tuhota heitä.

Tässä kaikessa on jotakin liian tuttua.

Jo Cox ja Rakkauden voitto.

cox.jpg

Hyvän ja pahan jakolinja on yhä näkyvämpi. Ei, se ei kulje ainoastaan ihmisten tai puolueiden välillä, se kulkee myös ihmisen sisällä. Silti: jakolinja se on, ja jakaessaan se repii yhä enemmän. Se repii sydämen rikki.

Vaikeneminen ei ole välimuoto. Se ei ole vaihtoehto. Vaikeneminen on nykytilanteen salaista rakastamista ja sen hiljaista toivomista, että mikään ei tästä miksikään kovin paljon muuttuisi. ”Jospa tämä tästä.”

Minulla on huonoja uutisia: Pahempaa tapahtuu. Mutta myös parempaa tapahtuu. Sekä hyvällä että pahalla on taipumus jalostua. Maailma menee sekä parempaan suuntaan että huonompaan suuntaan. Ennemmin tai myöhemmin jokaisen on tehtävä ideologinen valinta, valinta totuuden ja valheen välillä.

Brittikansanedustaja Jo Coxin surma oli järkyttävä. Kaikki surmat ovat järkyttäviä. Kaikki pienten lasten äitien teloitukset — tai karkoitukset, lukija huomatkoon tämän! — ovat järkyttäviä. Pakolaislapsen, -äidin tai -isän hukkuminen välimereen on järkyttävää. Mutta Coxin surma oli julkea hyökkäys hyvyyttä ja oikeudenmukaista vastaan. Silti monet Suomenkin sivistysvaltiossa iloitsevat tästä teloituksesta!

Ne, jotka turvautuvat väkivaltaan, ovat raukkoja. Ne, jotka uhkailevat täällä asuvia tai tänne tulevia, ovat pelkureita. Ne kansanedustajat, jotka saavat edellä mainituilta ryhmiltä äänensä, ovat kaikista ihmisistä surkuteltavimpia.

Vihaa vastaan on vaikea taistella. Jos vihaa vastaan taistelee vihalla, on jo hävinnyt. Muutamat ovat taistelleet hyvän taistelun ja voittaneet. Martin Luther King, Nelson Mandela, Jeesus Nasaretilainen, Jo Cox.

Kiitos heille.