Sori. Meillä ei ole tarvetta teille. 

lapset_syyria.jpg
Kuva: SOS-Lapsikylä / Fares Haj Ibrahim

Perussuomalaisten todennäköinen tuleva puheenjohtaja Sampo Terho kertoo, että Suomen pakolaiskiintiö ei nouse. ”Suomella ei ole tarvetta nostaa kiintiötä.”

Näinkö tämä meneekin? Auttaminen perustuu meidän suomalaisten, ei autettavien tarpeeseen? Osallistun yhteisvastuukeräykseen, koska minulla on tarve. Ryhdyn kummisi kehitysmaan lapselle, koska minulla on tarve. Soitan ambulanssin onnettomuuden uhrille, koska minulla on tarve. Tai toisin päin: minulla ei juuri nyt ole tarvetta auttaa ketään, sillä — no, ei vain ole. Kaikki on aivan mainiosti balanssissa ja omatuntoni on kunnossa.

”Suomella ei ole tarvetta nostaa kiintiötä” edustaa äärimmäistä Suomi ensin -ajattelua. Kaikki tekeminen peilataan oman edun kautta. Auttaminen on perusteltua vain jos se hyödyttää Suomea jollakin tavalla, esimerkiksi säilyttämällä maallemme edes kohtuullisen sijoituksen humanitaarisen avun maavertailuissa. Jos sijoitus uhkaisi radikaalisti heikentyä, Suomella olisi tarve, mutta silloinkin vain Suomella, ei muilla.

Migrin tietojen mukaan vuodesta 2014 saakka enemmistö kiintiöpakolaisista on ollut syyrialaisia. Viime vuonna jokainen heistä tuli Syyriasta. Näiden Syyrian sodan uhrien vuoksi kirkot ympäri maailman ovat soittaneet kelloja: herätkää! Samaan aikaan inhimillisen hyvinvoinnin vertailussa maailman parhaan maan hallituspuolueelta kuuluu tylympi ääni:

Kiitos yhteydenotosta. Valitettavasti meillä ei nyt ole tarvetta juuri teille. Iloista kevään jatkoa!

 

Väärien tuomioiden päivä.

Joukko miehiä pahoinpitelee ja jättää maahanmuuttajan sorakuopalle virumaan. Rangaistus: ehdollista vankeutta ja 2000 euroa sakkoa.

Joukko miehiä tunkeutuu kotiin pistoolin ja pesäpallomailojen kanssa.
Rangaistus: 4 vuotta ehdotonta vankeutta — uhrille.

Joukko lapsia pakenee oman maansa vainoa ja väkivaltaa.
Rangaistus: kaltereiden taakse odottamaan käännytystä takaisin.

Mies antaa anteeksi syntejä omin luvin.
Rangaistus: kidutus ja häpeällinen kuolema.

Tuomitseminen on helppoa, oikein tuomitseminen vaikeaa. Pelkän somekohun perusteella moni saattaa sortua tuomitsemaan syyttömän ja vapauttamaan syyllisen. Minäkin. Aina eivät nimittäin kaikki faktat ole ulkopuolisten tiedossa. Ja mitä vähemmän asiasta tietää, sitä helpompi on tuomita — väärin.

Sananlaskujen kirjoittajan mukaan kaikki väärät tuomiot ovat yhtä pahoja: ”Vapaus syylliselle, tuomio syyttömälle, kumpaakin Herra kammoksuu” (Sananl. 17:15). Mutta on vaikea puolustaa heikompia ja samaan aikaan välttyä vääriltä tuomioilta. Siihen tulisi kuitenkin pyrkiä. Sitä on oikeudenmukaisuus. Siinä on syy, miksi oikeudenpalvelijoille kannattaa rukoilla viisautta.

Kaiken tämän keskellä se yksi väärin tuomittu jatkaa anteeksi antamista omin luvin.

naulat-ilkka.jpg

Onko kirkon noudatettava journalistin ohjeita?

Onko kirkko media? Tuleeko sen noudattaa hyvän journalismin ohjeita esimerkiksi silloin, kun se raportoi kohokohtia Maahanmuuttoviraston tekemistä kielteisistä turvapaikkapäätöksistä?

Turvapaikkapäätösten lukemista puoltaa mm. journalistin ohjeiden kohta 1, jonka mukaan kuulijoilla on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Myös kohta 14, tietolähteen salassa pitäminen toteutuu.

Muutama kohta on kuitenkin ongelmallinen. Esimerkiksi kohta 13 edellyttää, että uutistapahtumaa seurataan loppuun saakka ja muutoksista raportoidaan. Jos jokin luetuista kielteisistä turvapaikkapäätöksistä kumotaan, raportoiko kirkko tästä esimerkiksi seuraavan jumalanpalveluksen rukoushetkessä?

Journalistin ohjeiden kohdassa 17 puolestaan todetaan, että haastateltavalla on oikeus saada ennakolta tietää, millaisessa asiayhteydessä hänen lausumaansa käytetään. Tietävätkö kaikki asianomaiset, että heitä koskevia päätöksiä luetaan teatterien lisäksi myös kirkoissa? Kysesssä nimittäin ovat kohdan 27 viittaamat ”yksityiselämään kuuluvat erityisen arkaluonteiset seikat”.

Selvästi ongelmallisin on kohta 21, jonka mukaan asetettaessa selvästi tunnistettavissa oleva taho erittäin kielteiseen julkisuuteen, tälle tulee varata tilaisuus esittää oma näkemyksensä jo samassa yhteydessä. On naiivia kiistää, etteikö Migri aseteta — syystä tai syyttä — erittäin kielteiseen julkisuuteen. Varataanko siis Migrille oikeus tulla kuulluksi? Kyseessä ei nimittäin ole ”tavanomainen kulttuurikritiikki, poliittinen, taloudellinen tai yhteiskunnallinen arviointi”, joka ei velvoita vastaavanlaiseen kuulemiseen. Kyse on yksittäisten viranomaisten tekemien päätösten arvioimisesta.

Ehkä helpointa on vain todeta, että kirkko ei ole media, papit eivät ole journalisteja ja että mitä tässä nyt pilkkuja viilaamaan: tarkoitus pyhittäköön keinot. Ja jos Migrin virkamiehet seisovat päätöstensä takana, kantakoot sitten niistä myös vastuun.

Totuutta edeltävä aika

Nykyään kuulee sanottavan, että elämme totuuden jälkeistä aikaa. En olisi niin optimistinen. Väite nimittäin olettaa, että olemme joskus eläneet totuuden aikaa. Milloin tällainen aikakausi olisi ollut? Jo luomiskertomuksen alkulehdiltä saakka kysymys on ollut korkeintaan puolitotuuksista: ”Teidän silmänne aukenevat.” Silti vielä Pilatus, silmät luultavasti auki, kysyi: ”Mikä on totuus?” Kun sitten Totuus viimein tuli ihmiseksi, totuudesta kiistely vasta alkoikin. Totuuden takia — ja sen nimissä — lähes kaikkien uskontojen edustajat ovat tappaneet toisiaan. Kun ”totuus” on kukoistanut, monen aika on pysähtynyt, kirjaimellisesti.

Siksi en usko, että elämme totuuden jälkeistä aikaa. Sen sijaan uskon, että totuus on vääjäämättömästi edessä. Joskus tulevaisuudessa kansakunnat jaetaan vuohiin ja lampaisiin ja jokaisen kansakunnan teot punnitaan. Tuossa tuomiossa ei ole kysymys siitä, ketä joku yksittäinen ihminen on äänestänyt, kenen ajatuksia peukuttanut, mihin kirkkokuntaan kuulunut tai miten usein ollut oikeassa.

Kyse on siitä, miten kukin kansakunta on kohdellut kaikkein heikoimmassa asemassa olevia. Yksi näistä kohderyhmistä on kodittomat. Kodittomilla on usein myös nälkä ja jano, pulaa lääkkeistä ja vaatteista. Moni on ollut vangittuna tai vaarassa tulla vangituksi. On jopa mahdollista, että muutama koditon kuuluu johonkin vieraaseen heimoon tai uskontoon.

Tuossa tilinteossa tuskin hyödyttää vedota siihen, että naapurivaltio oli vieläkin pahempi.

boy-standing-in-refugee-camp-in-gevgelija-serbia-dsc_8453.jpg
Kuva: SOS Children’s Villages Canada

Tapaus Trump: Oikea mielipide on moraaliakin tärkeämpi.

Minua ei niinkään kauhistuta Trumpin luonne. Ei edes se, että puolet amerikkalaisista halusi hänet johtajakseen ja esikuvakseen. Minua kauhistuttavat ne monet suomalaiset äärilaidan uskonnolliset, papitkin, jotka korottavat Trumpin lähes messiaan asemaan. Heille moraaliakin tärkeämpää on oikea poliittinen tai yhteiskunnallinen mielipide, ja näistä kaikista mahdollisista mielipiteistä yksi on ylitse muiden: Israel.

On ollut mielenkiintoista huomata, kuinka kovan linjan kristillisten suhtautuminen Trumpin käyttäytymiseen on muuttunut. Aikaisemmin retoriikkaan kuului, että ”Jumala kyllä voi käyttää johtajaa, vaikka tällä olisi omat luonteenheikkoutensa”. Mutta jossakin vaiheessa puutteista tulikin ansio, jotakin joka nimenomaan todisti Trumpin olevan Jumalan valittu. Raamatusta löytyi ajatuksen tueksi henkilöitä kuten mielenvikaisesti käyttäytyvä Simson tai hairahteleva Daavid. Juuri heitä Jumala käytti! Juuri se, että Trump rikkoo lähes kaikkia mahdollisia moraalisääntöjä, todistaa hänen olevan osa Jumalan suunnitelmaa! Jumala on aina valinnut suuriin tehtäviin epätäydellisiä ihmisiä!

Olen lukenut Yhdysvaltojen vaalikamppailun aikana kirjoituksia, joissa ihan vakavalla naamalla väitetään, että jos joku ei kannata Trumpia, hän ei ole oikea kristitty. Kun sitten esille nostetaan sellaiset Trumpin käytösongelmat kuten vaikkapa valehtelu, uhkailu ja solvaaminen, samat ääriuskonnolliset ovat sormi pystyssä ojentamassa toisen tuomitsemisesta. ”Meidän tehtävämme on siunata Trumpia, ei arvostella! Meidän tehtävämme on rukoilla hänen puolestaan!”

Minua ei kauhistuta Trump. Minua kauhistuttaa jos kristityt, joiden tulisi olla valona, hurraavat pimeydelle. On järkyttävää, että vielä tänään, Euroopassakin, jopa kirkon piirissä osoitetaan tukea sellaiselle valtionjohtajalle, joka on julkisesti asettunut etnisiä ja uskonnollisia vähemmistöjä vastaan, ja jolla on myös valta tuhota heitä.

Tässä kaikessa on jotakin liian tuttua.

Miksi sovinnon löytäminen on niin vaikeaa?

Edesmennyt israelilainen terrorismitutkija Ehud Sprinzak tuo mielenkiintoisen näkökulman siihen, miksi uskonnollisten konfliktien sovittelu on niin vaikeaa, joskus mahdotonta. Ääriryhmillä on nimittäin yleensä sekä ensisijainen että toissijainen vastustuksen kohde. Ensisijainen kohde on yleensä ilmeinen. Toissijainen kohde on jokin maltillinen osapuoli, joka pyrkii ymmärtämään ja etsimään sovitteluratkaisua tai ainakin edistämään dialogia.

Tämä suorastaan raivostuttaa aktivistia: hänen maailmansa on mustavalkoinen, ja siihen maailmaan eivät kompromissit mahdu. Sovintoa etsivä henkilö ei ääriliikkeen edustajan mielestä ota ollenkaan vakavasti siitä, että käynnissä on lähes kosminen sota hyvän ja pahan, oikean ja väärän välillä! Sen sijaan sovittelija ”luulee”, että olisi olemassa myös älyllisiä näkemyseroja, joissa on liikkumavaraa.

Niinpä monet suvaitsevaisuuden puolesta puhuvat piispat ja papit nähdään luopioina, jopa paholaisen asiamiehinä. Samaan joukkoon kuuluvat ekumeeniset järjestöt, kuten Kirkkojen maailmanneuvosto.

Neutraalia maaperää ei sallita. Siksi sovittelu on niin vaikeaa.

_ _ _

Kirjat:

Mark Juergensmeyer: Terror in the Mind of God: The Global Rise of Religious Violence.
Berkeley and LA, California; University of California Press, 2000.

 

Armo ei ole oikeuden vastakohta.

vaaka.jpg

Rippikoulussa saamani opetus on iskostunut syvälle tajuntaani. Niin on käynyt monelle muullekin. Tarina menee näin: ”Koska Jumala on oikeudenmukainen (vanhurskas), hänen on rangaistava syntisiä, mutta Jeesuksen sijaisuhrin takia hän armahtaa meitä.”

Mikä tässä sitten mättää? Ensinnäkin se, että oikeudenmukaisuus ja armo asetetaan toistensa vastakohdiksi. Toiseksi se, että oikeudenmukaisuus nähdään lähinnä sanktioiden täytäntöönpanona. Kolmanneksi se, että Jeesus roolitetaan vihaisen Jumalan kesyttäjäksi: ”Lyö minua, älä heitä.”

Marcus Borg käsittelee oikeudenmukaisuuden teemaa kirjassaan Kristinuskon sydän. Borgin mukaan armon asettaminen oikeudenmukaisuuden vastakohdaksi vääristää Raamatun ajatuksen. Raamatussa Jumalan oikeudenmukaisuuden vastakohta on (ihmisten) vääryys. ”Kyse on siitä, miten elämme yhteisönä toistemme kanssa, ei siitä, voittaako armo oikeudenmukaisuuden viimeisellä tuomiolla.”

Jos oikeudenmukaisuus ymmärretään oikein, siitä seuraa väistämättä se johtopäätös, että Raamattu on — kaiken muun lisäksi — poliittinen kirja. Vanhan testamentin profeettojen sanoma oli poliittinen, suunnattu riistoa, sortoa ja vääryyttä vastaan. Jeesus julisti Jumalan valtakuntaa: ei pilvien takaista utopiaa vaan oikeudenmukaisuutta tähän maailmaan ja tähän aikaan. Siinä samalla hän lausui julki radikaalin poliittisen viestinsä, jonka mukaan Rooman keisari ei ole herra, hän on. Myös seuraukset olivat poliittiset, ja kohtalokkaat.

Jumalan tarkoituksena ei ole ainoastaan kansoittaa taivasta. Jumala haluaa muuttaa maailmaa. Borg kirjoittaa: ”Jumalan valtakunta on elämää, jossa Jumala hallitsee kuninkaana. Siitä Jumala unelmoi, ajattelivat juutalaiskristillisen tradition suuret hahmot, Mooses, profeetat ja Jeesus. Jumalan unelma koskee tämänpuoleista todellisuutta.”

Ei tulevaan elämään kaipaamisessa ole mitään väärää. Mutta tämän elämän ja tämän maailman laiminlyöminen on yksiselitteisesti vastoin Jumalan tahtoa. Ihminen on luotu viljelemään ja varjelemaan maata, tekemään työtä oikeudenmukaisuuden puolesta kaikilla elämän osa-alueilla. Kristityn päätehtävä ei siis ole armon varassa odotella taivaspaikkaa. Jotain tarttis myös tehdä.