Onko kirkon noudatettava journalistin ohjeita?

Onko kirkko media? Tuleeko sen noudattaa hyvän journalismin ohjeita esimerkiksi silloin, kun se raportoi kohokohtia Maahanmuuttoviraston tekemistä kielteisistä turvapaikkapäätöksistä?

Turvapaikkapäätösten lukemista puoltaa mm. journalistin ohjeiden kohta 1, jonka mukaan kuulijoilla on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Myös kohta 14, tietolähteen salassa pitäminen toteutuu.

Muutama kohta on kuitenkin ongelmallinen. Esimerkiksi kohta 13 edellyttää, että uutistapahtumaa seurataan loppuun saakka ja muutoksista raportoidaan. Jos jokin luetuista kielteisistä turvapaikkapäätöksistä kumotaan, raportoiko kirkko tästä esimerkiksi seuraavan jumalanpalveluksen rukoushetkessä?

Journalistin ohjeiden kohdassa 17 puolestaan todetaan, että haastateltavalla on oikeus saada ennakolta tietää, millaisessa asiayhteydessä hänen lausumaansa käytetään. Tietävätkö kaikki asianomaiset, että heitä koskevia päätöksiä luetaan teatterien lisäksi myös kirkoissa? Kysesssä nimittäin ovat kohdan 27 viittaamat ”yksityiselämään kuuluvat erityisen arkaluonteiset seikat”.

Selvästi ongelmallisin on kohta 21, jonka mukaan asetettaessa selvästi tunnistettavissa oleva taho erittäin kielteiseen julkisuuteen, tälle tulee varata tilaisuus esittää oma näkemyksensä jo samassa yhteydessä. On naiivia kiistää, etteikö Migri aseteta — syystä tai syyttä — erittäin kielteiseen julkisuuteen. Varataanko siis Migrille oikeus tulla kuulluksi? Kyseessä ei nimittäin ole ”tavanomainen kulttuurikritiikki, poliittinen, taloudellinen tai yhteiskunnallinen arviointi”, joka ei velvoita vastaavanlaiseen kuulemiseen. Kyse on yksittäisten viranomaisten tekemien päätösten arvioimisesta.

Ehkä helpointa on vain todeta, että kirkko ei ole media, papit eivät ole journalisteja ja että mitä tässä nyt pilkkuja viilaamaan: tarkoitus pyhittäköön keinot. Ja jos Migrin virkamiehet seisovat päätöstensä takana, kantakoot sitten niistä myös vastuun.

Liityin kirkkoon.

Olen ollut evankelis-luterilaisen kirkon jäsen suurimman osan elämästäni. Kymmenisen vuotta sitten erosin kirkosta. Toisin kuin ehkä useimmilla kirkosta eronneilla, minulla syynä eroon ei ollut mikään tietty tapahtuma, kirkon edustajan kannanotto eikä A-studio. Tajusin vain yhtäkkiä, että minulla ei ollut mitään erityistä syytä kuulua kirkkoon.

Kirkon omilla sosiaalisen median sivuilla on lueteltu 101 syytä kuulua kirkkoon, minulla syitä kuulumiseen — ja eroamiseen — oli kolme.

1. Seurakuntayhteys.
Olin jo jonkin aikaa ollut Kotiryhmäverkoston jäsen. Kotiryhmäverkosto toimii kirkon tiloissa. Verkostossa oli suuri osa ystävistäni. Siellä sain ehtoollisen, siellä minua palveltiin ja minä sain palvella. Ajattelin, että miksi yrittäisin tasapainotella kahden hengellisen yhteisön, minulle asuinpaikkani mukaan määrätyn seurakunnan ja itse valitsemani jumalanpalvelusyhteisön välillä, joten valitsin jälkimmäisen. Vain yhteen voi mielestäni olla kokosydämisesti sitoutunut.

2. Hyväntekeminen.
Moni kuuluu kirkkoon siksi (ja osa vain siksi), että ”kirkko tekee niin paljon hyvää”, kuten lähetys-, diakonia- ja kehitysyhteistyötä. Ja näinhän se on. Mutta eihän kirkko ole ainoa kanava tehdä hyvää. Minä olin kanavoinut kehitysyhteistyörahani itse valitsemani ja tehokkaaksi uskomani järjestön kautta. Myös lähetystyötä olin tukenut suoraan, ohi kirkon. En kyennyt näkemään, mitä lisäarvoa kirkko toisi auttamiseen.

3. Kuoleminen.
Hauta on ollut varsin monen kohtalo. Kävi kuitenkin ilmeiseksi, että kirkollinen hautaaminen ei edellytä kirkkoon kuulumista. Miksi siis kuulua kirkkoon vain hautapaikan toivossa? Ajattelin myös, että olen siihen mennessä maksanut kirkollisveroina jo muutamankin kuolemani. Uskonnotonta siunausta en myöskään osannut pelätä, sillä kaikki tietävät kyllä kristillisen vakaumukseni. Vaikka toisaalta — mitä väliä, kun on kuollut?

Mikä siis on muuttunut?

Ensiksikin, joko entinen hengellinen kotini Kotiryhmäverkosto on muuttunut tai sitten minä olen muuttunut. Viimeksi siellä käytyäni huomasin, että en tunne sieltä enää juuri ketään. Asiaan vaikuttaa varmasti se, että olin yhteisöstä vuoden pois asuttuani muualla. Sitä paitsi olen vantaalainen, en helsinkiläinen. Munkkivuoressa en voisi toimia oman asuinalueeni, Tikkurilan, parhaaksi. (Jätän tässä mainitsematta junnaavan ja sisällöltään heppoisan ylistysmusiikin, johon en ole oikein koskaan päässyt sisälle. Sen sijaan rukiiset virret puhuttelevat yhä enemmän.)

Toiseksi, olen tähän mennessä tukenut kehitysyhteistyötä mm. erään vaikeasti lausuttavan kansainvälisen kehitysyhteistyöjärjestön kautta. Nyt kun järjestö ei enää tarvitse työpanostani, ajattelen, että voin yhtä hyvin kanavoida taloudellisen tukeni kirkon kautta. Ehkäpä heitän jonkin lantin myös kolehtiin. Sitä paitsi mikään ei takaa, että paraskaan kehitysapujärjestö olisi vapaa tehottomuudesta tai väärinkäytöksistä.

Kolmanneksi, kuolema alkaa näyttää yhä todennäköisemmältä. (Ehkä siksi nuo virretkin puhuttelevat.) On se vaan suoraselkäisempää kuolla kirkon jäsenenä kuin hengellisenä vapaapalokuntalaisena, jonkinlaisena nomadina. Ja yksinkertaisempaa: ei tarvitse sitten läheisten arvailla, että uskoikohan se vainaja sittenkään kirkon jumalaan, saati todistella kirkkoherralle, että kyllä se saattoi hyvinkin uskoa.

Kirkkoon liittymiseeni on myös yksi ylimääräinen mainitsemisen arvoinen syy. Vapaista, villeistä ja karismaattisista suunnista tulee niin paljon arvostelua ev.lut. kirkkoa kohtaan, että haluan näin osoittaa solidaarisuutta mielestäni heikompia kohtaan. Haluan olla uskostaan isoa numeroa pitämättömän riviseurakuntalaisen puolella. Haluan saada ja osoittaa armoa. En toki voi yleistää: hyviä tyyppejä ja rentoja kristittyjä on kaikissa suuntauksissa, ja niin on valitettavasti myös riidankylväjiä ja fanaatikkoja. Tikkurilan seurakunta ei varmasti ole Suomen seesteisin seurakunta. Täydellinen se ei ainakaan ole, viimeistään nyt siihen liittymiseni jälkeen.

Lähettämässäni kirkkoon liittymis -ilmoituksessa piti vakuuttaa, että ”antamani tiedot ovat oikeita ja haluan liittyä Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon, jonka toiminta perustuu kristilliseen uskoon.” Jos ei kirkollis- tai piispainkokous, tuomiokapituli, seurakuntaneuvosto tai korkein oikeus olennaisesti muuta käsitteen ”kristillinen usko” sisältöä, uskon pysyväni Kristuksen ruumiin jäsenenä kuolemaani saakka, jopa sen jälkeenkin.