”Tota kautta pääsisit nopeammin.”

Nousin bussista Kansallisteatterin edessä ja lähdin kävelemään kohti yliopistoa. Olin juuri tylysti ohittanut Suomi ensin -teltan, joka sillä hetkellä tarjosi turvapaikan kahdelle maahan tuijottavalle värjöttelijälle, kun eteeni asteli kookas, erittäin suomalaisen oloinen mies. Hän osoitti kädellään Suomi ensin -telttaa ja sanoi: ”Tota kautta pääsisit nopeammin”.

Valehtelisin jos väittäisin, että eletty elämäni kelautui sillä hetkellä filminauhana silmissäni. Mutta monenlaisia asioita ehti käydä mielessäni. Yksi niistä oli, miten pahasti mies pahoittaisi mielensä, jos en kääntyisi osoittamaan kunnioitusta Suomi ensin -leirille? Tyytyisimmekö argumentoimaan mahdollisia näkemyserojamme hillityn faktapohjaisesti vai olisiko edessä se kaikkein pahin: argumentum ad hominem?

Kaiken uhalla päätin paljastaa skrodelle kysyjälle aikomukseni: ”Joo, mutta olen menossa juuri tuohon päinvastaiseen suuntaan.” Koska kumpikin meistä uskomme toiston voimaan, kertasimme vielä sanomamme. Yllätyksekseni mies tulikin minua askelen verran vastaani, ei onneksi fyysisesti, vaan vertauskuvallisesti. Hän sanoi iloisella, lähes laulavalla nuotilla, noin oktaavin edellistä repliikkiään korkeammalta: ”No kuule mene ihan vaan sieltä! Jos sä kerran pääset sieltä nopeammin, niin mene sitten ihmeessä sitä kautta, menemene!”

Tyytyväisenä siitä, että ratkaisimme asiamme sivistyneesti ja nopeasti, jatkoin matkaani. Parikymmentä metriä käveltyäni aloin huolestua eteeni ilmestyvien verkkoaitojen vuoksi. Tajusin, että ennen pitkää nämä aidat kääntyisivät minua vastaan. Pystyin vaikeuksitta kuvittelemaan miehen hykertelevän jossakin Suomi ensin kojun edustalla, salaa vakoilevan minua ja odottavan, milloin se arka reppuselkäinen opiskelija palaisi nolona takaisin ja sanoisi: ”Voi kunpa olisin uskonut sinun sanojasi, tietäjä. Osoittamasi reitti olisi todellakin ollut nopeampi!”

Jatkoin matkaani aitojen vierustamaa reittiä Rautatientorin eteläpäätyyn. Suoraan edessäni oli turvapaikanhakijoiden leiri ja välissämme korkea verkoaita. Hilasin yhtä aitaa sivuun ja kampesin itseni avautuneesta pienestä aukosta kohtalaisen vaivattomasti ulos. Keskustelukumppanini ei olisi tähän pystynyt. Hänellä oli lihaksia liikaa.

Etäämmälle päästyäni pysähdyin ja käännyin katsomaan takaisin. Miten kauan menisi, että laulava reittioppaani rientäisi paikalle ihmettelemään, että mihin se kaveri katosi? Meni minuutti. Näin hänen ilmeensä ja pystyin lukemaan hänen ajatuksensa. Kohteliaisuussyistä en kuitenkaan paljasta niitä.

Sen sijaan paljastan oman ajatukseni, ja se on: kannattaa suosia suoraa viestintää. Koko tältä episodilta olisi vältytty, jos minulle olisi sanottu: ”Tästä ei saa mennä.” Itsepäisenä ja tiedonhaluisena olisin ehkä kysynyt perusteluja, ja sellaiseksi minulle olisi riittänyt: ”Reitti on suljettu.” Mutta ei, sen sijaan piti puhua oraakkelimaisesti jostakin nopeammasta reitistä tuntemattomaan.

Toisaalta, kyllä tämä episodi oli näpäytys myös minulle. Opin, että kaikki Suomi ensin -teltan edessä hengailevat isot, vähähiuksiset ja mustiin pukeutuneet ihmiset eivät välttämättä ole eri tavoin ajattelevalle turvallisuusuhka. He saattavat olla pohjimmiltaan hyväntahtoisia kaupungin virkamiehiä, niin kuin ilmeisesti juuri tämä kaveri oli. Mutta niin uskomattomalta kuin tämä ehkä kuulostaakin: jopa virkamies voi erehtyä.

Minun reittini oli nopeampi.

Näyttökuva 2017-04-23 kello 13.09.19.png

Sori. Meillä ei ole tarvetta teille. 

lapset_syyria.jpg
Kuva: SOS-Lapsikylä / Fares Haj Ibrahim

Perussuomalaisten todennäköinen tuleva puheenjohtaja Sampo Terho kertoo, että Suomen pakolaiskiintiö ei nouse. ”Suomella ei ole tarvetta nostaa kiintiötä.”

Näinkö tämä meneekin? Auttaminen perustuu meidän suomalaisten, ei autettavien tarpeeseen? Osallistun yhteisvastuukeräykseen, koska minulla on tarve. Ryhdyn kummisi kehitysmaan lapselle, koska minulla on tarve. Soitan ambulanssin onnettomuuden uhrille, koska minulla on tarve. Tai toisin päin: minulla ei juuri nyt ole tarvetta auttaa ketään, sillä — no, ei vain ole. Kaikki on aivan mainiosti balanssissa ja omatuntoni on kunnossa.

”Suomella ei ole tarvetta nostaa kiintiötä” edustaa äärimmäistä Suomi ensin -ajattelua. Kaikki tekeminen peilataan oman edun kautta. Auttaminen on perusteltua vain jos se hyödyttää Suomea jollakin tavalla, esimerkiksi säilyttämällä maallemme edes kohtuullisen sijoituksen humanitaarisen avun maavertailuissa. Jos sijoitus uhkaisi radikaalisti heikentyä, Suomella olisi tarve, mutta silloinkin vain Suomella, ei muilla.

Migrin tietojen mukaan vuodesta 2014 saakka enemmistö kiintiöpakolaisista on ollut syyrialaisia. Viime vuonna jokainen heistä tuli Syyriasta. Näiden Syyrian sodan uhrien vuoksi kirkot ympäri maailman ovat soittaneet kelloja: herätkää! Samaan aikaan inhimillisen hyvinvoinnin vertailussa maailman parhaan maan hallituspuolueelta kuuluu tylympi ääni:

Kiitos yhteydenotosta. Valitettavasti meillä ei nyt ole tarvetta juuri teille. Iloista kevään jatkoa!

 

Väärien tuomioiden päivä.

Joukko miehiä pahoinpitelee ja jättää maahanmuuttajan sorakuopalle virumaan. Rangaistus: ehdollista vankeutta ja 2000 euroa sakkoa.

Joukko miehiä tunkeutuu kotiin pistoolin ja pesäpallomailojen kanssa.
Rangaistus: 4 vuotta ehdotonta vankeutta — uhrille.

Joukko lapsia pakenee oman maansa vainoa ja väkivaltaa.
Rangaistus: kaltereiden taakse odottamaan käännytystä takaisin.

Mies antaa anteeksi syntejä omin luvin.
Rangaistus: kidutus ja häpeällinen kuolema.

Tuomitseminen on helppoa, oikein tuomitseminen vaikeaa. Pelkän somekohun perusteella moni saattaa sortua tuomitsemaan syyttömän ja vapauttamaan syyllisen. Minäkin. Aina eivät nimittäin kaikki faktat ole ulkopuolisten tiedossa. Ja mitä vähemmän asiasta tietää, sitä helpompi on tuomita — väärin.

Sananlaskujen kirjoittajan mukaan kaikki väärät tuomiot ovat yhtä pahoja: ”Vapaus syylliselle, tuomio syyttömälle, kumpaakin Herra kammoksuu” (Sananl. 17:15). Mutta on vaikea puolustaa heikompia ja samaan aikaan välttyä vääriltä tuomioilta. Siihen tulisi kuitenkin pyrkiä. Sitä on oikeudenmukaisuus. Siinä on syy, miksi oikeudenpalvelijoille kannattaa rukoilla viisautta.

Kaiken tämän keskellä se yksi väärin tuomittu jatkaa anteeksi antamista omin luvin.

naulat-ilkka.jpg

Onko kirkon noudatettava journalistin ohjeita?

Onko kirkko media? Tuleeko sen noudattaa hyvän journalismin ohjeita esimerkiksi silloin, kun se raportoi kohokohtia Maahanmuuttoviraston tekemistä kielteisistä turvapaikkapäätöksistä?

Turvapaikkapäätösten lukemista puoltaa mm. journalistin ohjeiden kohta 1, jonka mukaan kuulijoilla on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Myös kohta 14, tietolähteen salassa pitäminen toteutuu.

Muutama kohta on kuitenkin ongelmallinen. Esimerkiksi kohta 13 edellyttää, että uutistapahtumaa seurataan loppuun saakka ja muutoksista raportoidaan. Jos jokin luetuista kielteisistä turvapaikkapäätöksistä kumotaan, raportoiko kirkko tästä esimerkiksi seuraavan jumalanpalveluksen rukoushetkessä?

Journalistin ohjeiden kohdassa 17 puolestaan todetaan, että haastateltavalla on oikeus saada ennakolta tietää, millaisessa asiayhteydessä hänen lausumaansa käytetään. Tietävätkö kaikki asianomaiset, että heitä koskevia päätöksiä luetaan teatterien lisäksi myös kirkoissa? Kysesssä nimittäin ovat kohdan 27 viittaamat ”yksityiselämään kuuluvat erityisen arkaluonteiset seikat”.

Selvästi ongelmallisin on kohta 21, jonka mukaan asetettaessa selvästi tunnistettavissa oleva taho erittäin kielteiseen julkisuuteen, tälle tulee varata tilaisuus esittää oma näkemyksensä jo samassa yhteydessä. On naiivia kiistää, etteikö Migri aseteta — syystä tai syyttä — erittäin kielteiseen julkisuuteen. Varataanko siis Migrille oikeus tulla kuulluksi? Kyseessä ei nimittäin ole ”tavanomainen kulttuurikritiikki, poliittinen, taloudellinen tai yhteiskunnallinen arviointi”, joka ei velvoita vastaavanlaiseen kuulemiseen. Kyse on yksittäisten viranomaisten tekemien päätösten arvioimisesta.

Ehkä helpointa on vain todeta, että kirkko ei ole media, papit eivät ole journalisteja ja että mitä tässä nyt pilkkuja viilaamaan: tarkoitus pyhittäköön keinot. Ja jos Migrin virkamiehet seisovat päätöstensä takana, kantakoot sitten niistä myös vastuun.

Minä, mamu, Migri ja messu

Omassa nuoruudessani merkittävä kirkollinen puheenaihe oli, saako pyhässä paikassa soittaa haitaria. Myöhemmin keskusteltiin siitä, saako nainen saarnata. Lopuksi tanssittiin, paitsi ne joille tanssi oli syntiä.

Taas kerran esillä ovat samat kysymykset: kuka, mitä, kenelle. Päivi Räsäsen luentoa avioliitosta ei Kallion seurakunta juuri nyt halua kuulla. En tosin haluaisi minäkään, sillä johan tuota avioliittoa on tuutattu riittävästi. Healing Roomsin rukoustapahtuma Vanhassakirkossa herättää epäilyjä: ettei vaan mennä lupaamaan parantumista? Uusimpana keskustellaan siitä, saako Migrin viranomaispäätöksiä lukea kirkossa, ja jos saa, onko se tehtävä lyhyen vai pitkän kaavan mukaan. Ja entä jos Migrin lausunnot sopivatkin kirkkoon, miten on Kelan tai käräjäoikeuden päätösten laita?

Kaikki tämä todistaa siitä, että kirkko on suomalaisille samaan aikaan pyhä ja paha paikka. Kirkossa pitää pelätä — jos ei enää Jumalaa niin ainakin kirkkovaltuustoa ja paikallissanomien toimittajaa. Paitsi että on niitäkin, joille suurin pelko on, ettei tule huomatuksi lainkaan. Silloin kelpaa vaikka jalkapuu kirkon edessä.

Minä olen sitä mieltä, että jumalanpalvelus on kirkkokansan juhla, ja sellaisena se tulee myös säilyttää. Messussa ihminen saa tankata itseensä sanaa ja syntien anteeksiantoa niin paljon, että jaksaa taas arjessa. Ei ole monta niin hienoa paikkaa kuin kirkko. Jumalanpalveluksen jälkeen, viikon seuraavien 167 tunnin aikana, on sitten ihmisen vuoro palvella: edistää rauhaa ja oikeudenmukaisuutta, parantaa maailmaa. Kirkkokansa saa kyllä ilman papinkin apua selville, mikä maailmassa tai Migrissä on pielessä. Onneksi, ja valitettavasti.

Toki silläkin on merkitystä, kuka kirkossa puhuu. Mutta vieläkin tärkeämpää on, mitä puhutaan ja kenestä. Sana itse kehottaa pyrkimään rauhaan kaikkien kanssa. Siksi en kaipaa omaan kirkkooni yhtään enempää vastakkainasettelua sen enempää meidän ja mamujen välille kuin konservatiivien ja liberaalien välille, tai vaikkapa kirkkokansan ja Maahanmuuttoviraston välille.

Syntiset tervetuloa — Kanadaan?

Tällä viikolla Kanadan Vancouverissa järjestetään suuri Festival of Hope -evankelioimistapahtuma. Tapahtuman pääpuhujaksi on kutsuttu Franklin Graham. Kanadassa pohditaan parhaillaan: voiko jyrkän kielteisesti muslimeihin ja seksuaalivähemmistöihin suhtautuva ja Trumpin politiikan näkyvä kannattaja olla pääpuhuja kulttuuriltaan hyvin toisenlaisessa maassa? Voiko yhdessä maassa puhua yhtä ja toisessa toista: kotimaassa ”America first” ja naapurissa ”Jesus first”? Entä lakkaako Franklin Graham olemasta poliittinen vaikuttaja sillä hetkellä, kun hän ylittää Kanadan rajan? Kutsujien mielestä kyllä, toisten mielestä ei.

Erityisen ongelmallisiksi nähdään Grahamin lausunnot, joiden mukaan kaikilta muslimeilta tulee kieltää pääsy Yhdysvaltoihin ja kaikilta seksuaalivähemmistöihin kuuluvilta pääsy kirkkoihin. Myöskään Trumpin valinnan julistaminen ”Jumalan tahdoksi” ei Grahamilta ehkä ollut kovin kaukonäköistä ja kristittyjen yhteyttä rakentavaa.

Joukko kanadalaisia pastoreita on sitä mieltä, että Franklin Grahamin kutsuminen Vancouveriin juuri nyt on huono ajatus. Itse asiassa yli puolet Vancouverin alueen pastoreista toivoo, että tilaisuuden pääpuhuja vaihdetaan. Muitakin vaihtoehtoja olisi, esimerkiksi kanadalais-amerikkalainen Ravi Zacharias. Sen sijaan evankelioimistapahtuman perumista kukaan ei toivo. Hyvän sanoman julistamiselle nähdään tarvetta. Festival of Hope -tapahtumaa on valmistelu jo pari vuotta.

Fanklin Grahamin kutsumiselle puhujaksi on helppo löytää myös puoltavia näkökulmia. Kirjoittihan esimerkiksi Paavali filippiläisille, että mitäpä näistä nyt ongelmaa tekemään, ”kunhan Kristusta vain tavalla tai toisella julistetaan.”  Ja minä ainakin uskon, että Billy Grahamin poika haluaa vilpittömästi julistaa Kristusta, tosin ehkä hieman menestysteologisin maustein. Mutta — kuten sanottu — ”mitäpä näistä”.

Mutta vaikka motiivit olisivatkin kunnossa, onko kohderyhmä oikea? Enää ei olla Yhdysvaltojen raamattuvyöhykkeellä vaan maallistuneessa Vancouverissa. Jos maahanmuuttajat ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvat eivät ole tervetulleita Grahamin Yhdysvaltoihin, miksi he kokisivat olevansa tervetulleita hänen tilaisuuteensa rajan toisella puolella? Mikä olisi se rakkauden sanoma ja millainen se Jeesus, jota jyrkistä mielipiteistään tunnettu Graham heille julistaisi? Voiko samaan aikaan näyttää ovea ja kutsua sisälle?

On olemassa vaara, että kaiken kuhinan jälkeen tapahtuman keskipisteenä ei olekaan evankeliumi vaan Franklin Graham. Tai, pahimmassa tapauksessa, Donald Trump.

– – – – –

Asiasta lisää:

Pastorien avoin kirje
Christianity Today
Festival of Hope