Isäntä päätti taas lähetä etsimään ruokaa. Tiesin tämän siitä, että se laittoi ruokakengät jalkaan. Vähän väsytti lähteä mukaan, mutta yritin näytellä innokasta: pari nopeaa ympyrää olohuoneessa ja muutama tökkäisy käsivarteen. Se tuntui kovasti huvittavan isäntää.
Liikkuvassa talossa odotti tuttu juttu. Kaikenlaisia pulloja pyöri huoneeni lattialla ja seinistä kuului puhetta. Yritin olla ajattelematta niitä, ja katselin takana seuraavia asuntoja.
Niin kuin aina näillä reissuilla, saavuimme minulle ennestään tuntemattomalle alueelle. Isäntä avasi oven ja lähdettiin matkaan. Yritin vinkata hänelle, mihin suuntaan kannattaisi mennä, mutta hän ei ilmeisesti huomannut sitä. Tuijotti vain kämmenessään olevaan pieneen ruokakuppiin.
Tällä kertaa etsiminen kesti tavallista kauemmin. Lopulta jotakin löytyi. Tutut voimisteluliikkeet, innostunut ilme, jotain ”siellähänse”-muminaa ja kynän etsiminen kaiksita mahdollisista taskuista.
Hän jaksaa aina olla yhtä toiveikas. Vaikka minä kyllä tiedän, että ei sieltä mitään löydy. Eikä löytynyt nytkään. Kiven alla oleva pakastepurkki oli taas tyhjä. Niinpä isäntä kirjoitti jotakin pieneen lappuun ruoan tuojalle. Luultavasti jotakin ikävää.
Lähdin ohjaamaan meitä takaisin liikkuvalle asunnolle. Olen nimittäin meistä ainoa, joka haistaa reitin takaisin. Ilman minua isäntä eksyisi – varsinkin kun se edelleenkin vain tuijottaa kädessään olevaa erikoista ruoka-alustaa.
Muistan, kun kerran aiemmin samalle tyhjälle ruokarasialle tuli monta muutakin etsijää. Niillä oli kaikilla kova nälkä ja niinpä ne kilpailivat, kuka löytää sen ensin. Silloinkaan rasiasta ei löytynyt mitään muuta kuin pieniä keppejä ja paperia, ja kaikki olivat silti kauhean iloisia.
Ihmiset ovat outoja.
Like this:
Like Loading...
